Kuningas Lear arolla | Page 6

veikkonen, äläpäs karkaa
enää! Nyt sinä saat palvella minua!"
-- "Kelpo hevonen teillä onkin", virkkoi hän sopertavalla kielellään
auttaen minua satulaan. "Jospa minä saisin tuollaisen ratsun! Mutta
mitäpäs minusta! Ei ole suotu minulle semmoista onnea. Mitähän jos
pyytäisittä äitiänne ... muistuttaisitte..."
-- "Onko hän luvannut teille?"
-- "Jospa olisi luvannut! Ei. ei hän luvannut ole, mutta minä arvelen,
että hän joka on niin erinomaisen antelias..."
-- "Pyytäkää Martin Petrovitsh'iltä."
-- "Martin Petrovitsh'iltä!" toisti hän verkalleen. "Minusta hän välittää
juuri yhtä paljon kuin jostakin mitättömästä kasakkipojasta
Maksimkasta. Hän pitää meitä kuin päiväläisiä, eikä pienintäkään
palkintoa ole häneltä odotettavana kaikesta puuhasta ja vaivasta."
-- "Todellakin?"
-- "Jumaliste. Kun sanoo kerran pamauttaa: 'miehen sana seisoo', niin
se on kuin kirveellä lyöty. Pyydä tai ole pyytämättä -- yksi hyvä. Eikä
vaimollanikaan Anna Martinownalla ole hänen edessään semmoista
privilegiumia kuin Eulampia Martinownalla."
-- "No mutta hyväinen aika!" keskeytti hän äkkiä oman puheensa ja löi
epätoivossa kädet yhteen. "Katsokaas, mitä tuo nyt on! Joku
pahantekijä on leikannut tuosta saran päästä kauran, valkoisen kauran,
meidän oman kauran. Kylläpäs ovat raastaneet! Menepäs nyt ja elä
tällaisten rosvojen ja murhamiesten kanssa! Totta sanotaankin
sananparressa, älä usko Jeskov'ia, Beskov'ia, Jerinoita, Belinoita!"
(Nämä olivat neljän naapurikylän nimet.) "Voi kuitenkin, mitä
ovatkaan tehneet! -- Tuossa tuli vahinkoa puoleentoista ruplaan,
hyvässä lykyssä kahteenkin!"

Sletkin'illä oli melkein itku kulkussa. Minä nykäisin hevostani ja ajoin
hänen luotansa pois.
Sletkinin voivotukset kuuluivat vielä korviini, kun äkisti tien
käänteessä, tuli vastaani Harlow'in nuorempi tytär Eulampia, jonka
Anna Martinowna oli sanonut menneen ruiskukan poimintaan. Paksu
seppel niistä kukista koristi hänen päätänsä. Ääneti kumarsimme
toisillemme. Eulampia oli sievän näköinen, niinkuin sisarensakin,
vaikka hänen sievyytensä oli toista laatua. Hän oli kookas, luja
ruumiinen. Kaikki oli hänessä isoa: pää ja jalat ja kädet ja hampaat,
valkeat kuin lumi; ja erittäinkin silmät, pulleat ja pyöreät sekä tumman
siniset kuin lasihelmet; kaikki oli hänessä niin sanoakseni
muistopatsaan omaista (ilmankos hän olikin Martin Petrovitsh'in tytär?)
mutta samalla kaunista. Paksua vaaleata palmikkoansa hän nähtävästi
ei tiennyt mihin panna ja oli kiertänyt sen kolmasti päälaelleen. Suu oli
hänellä viehättävä, tuores kuin ruusu, tummanpunainen, ja hänen
puhuessaan kohosi ylähuulen keskiosa sangen ihanasti ylöspäin. Mutta
hänen suurten silmäinsä katseessa oli jotakin vierasta, melkeinpä
kolkkoa. Huimapäisyyttä se oli, kasakin verta se oli; -- niin selitti
Martin Petrovitsh. Minua vähän peloitti tuo tyttö... Minusta tämä
kookas kaunotar muistutti isäänsä.
Olin ajanut hänestä kappaleen matkaa, kun kuulin hänen rupeavan
laulamaan tasaisella, kovalla, vähän räikeällä äänellä, ihan kuin
talonpoikaistytöt. Äkkiä hän taas vaikeni. Mäen päälle päästyäni
katsahdin taakseni ja näin hänen seisovan lankonsa vieressä leikatun
saran pientareella. Lanko se viittaili ja huitoi käsillänsä, mutta tyttö ei
liikahtanutkaan. Aurinko valaisi hänen kookasta vartaloansa ja heleästi
sinersi ruiskukka-seppele hänen päässään.

IX.
Taisin jo mainita teille, hyvät herrat, että äitini oli hankkinut sulhasen
Harlow'in toisellekin tyttärelle. Tämä oli meidän köyhimpiä
naapureitamme, virasta-eronnut armeijan majori, Gavrilo Fedulitsh
Shitkow, jo vanhemmalla puolen ikää oleva mies, jolta, hänen oman

puheensa mukaan, ei puuttunut itseensä tyytyväisyyttä. Yleensä asui
koko hänen olennossaan tänkaltainen esittely: "ruhjottu ja kolhittu."
Tuskin osasi mies lukea ja kirjoittaa ja oli peräti tuhma, mutta salaa
toivoi pääsevänsä äitini voudiksi, koska muka tunsi olevansa "käskyjen
toimeenpanija".
-- "Yksi ja toinen asia saattaa olla minulle hämärää, mutta antaa
talonpoikaa hampaita vastaan, -- sen konstin minä osaan perin pohjin",
puheli hän, melkein omia hampaitaan purren, "sillä minä olen tottunut,
näettekös, entisessä virassani, nimittäin."
Ellei Shitkow olisi ollut niin kovin tuhma, niin olisi hän ymmärtänyt
ett'ei hänellä ollut vähintäkään toivoa voudiksi pääsemisestä, koska
sitävarten olisi pitänyt panna viralta pois entinen vouti; muuan
Kvitsinski, sangen lujaluontoinen ja toimellinen Puolalainen, johon
äitini luotti. Shitkow'in kasvot olivat pitkälaiset, niinkuin hevosella; ne
olivat kasvanut täyteen pölynkarvaisia hivuksia, posketkin silmiä
myöten olivat karvain peitossa. Kovimmillakin pakkasilla hänen
kasvonsa olivat hiessä, joka kastepisaroina kimmelsi karvain päissä.
Nähdessään äitiäni hän asettui heti rintamaan, hänen päänsä rupesi
tutisemaan pelkästä palvelemisen innosta, ja suuret kädet ne hiljalleen
taputtelivat reisiä; koko mies näkyi tahtovan lausua; "käske vaan, niin
kyllä tämä poika toimittaa!"
Äitini älysi kyllä mihinkä tuommoisesta miehestä on, mutta kumminkin
hän hankki Shitkow'ia naimisiin Eulampiin kanssa.
-- "Mutta tuletkohan sinä, veikkonen, toimeen sen tytön kanssa?"
kysäsi äitini häneltä kerran.
Shitkow myhähti itseensä tyytyväisenä.
-- "No mutta Natalia Niholajewna! olihan minulla kokonainen
komppania armeijassa, ja kurissa minä ne pidin; niin olivat kuin
kynttilät; no mitäs tämä on sen sijaan? Se on pieni asia."
-- "Komppania veikkonen on toista; ja aatelisneitsyt, vaimo, taas toista",
huomautti äitini tyytymättömästi.

-- "No mutta Natalia Niholajewna!" huudahti Shitkow jälleen. "Tämän
kaiken minä hyvin ymmärrän, sanalla sanoen: fröökynä, fiini ihminen."
-- "No niin", päätti äitini, "Eulampia ei sulle alla kynsin käy."

X.
Kerran -- se oli kesäkuussa ja päivä läheni jo iltaa -- ilmoitti palvelija
Martin Petrovitsh'in tulon. Äitini ihmettelemään. Tosin emme olleet
häntä viikkokauteen nähneet, mutta ei hänen tapansa ollut milloinkaan
tulla meille näin myöhään.
-- "Jotakin on tapahtunut!" virkkoi äitini puoli-ääneen.
Martin Petrovitsh tultuaan sisään vaipui heti oven suussa olevalle
tuolille. Hänen kasvonsa olivat niin