Kuningas Lear arolla | Page 5

hollantilaiset länget", jatkoi Harlow,
jälleen ruveten sinuttelemaan minua. "Erinomaiset länget! Juutalaiselta
sain vaihdetuksi. Katsopas!"
-- "Hyvät ovat!"
-- "Erittäin mukavat!"
-- "Niin, mutta haistapas ... se sitten on nahkaa se!"
Minä haistoin länkiä. Ne haisivat eltaantuneelta merelliseltä, muuta
merkillistä niissä ei ollut.

-- "No painakaahan puuta, istukaa tuohon tuolille, istukaa", virkkoi
Harlow, laskeutuen itse sohvaan, jossa rupesi melkein torkkumaan,
pani silmät kiinni ja oikein jo rupesi kuorsahtelemaan.
Minä katselin häntä ääneti enkä voinut tarpeekseni kummastella häntä:
vuori mikä vuori. Äkkiä hän havahti.
-- "Anna!" kiljasi hän, ja samassa hänen suunnaton vatsansa kohosi ja
laski kuni meren aalto. "Mitäs sinä vitkailet! Joudu sukkelaan! Voi
etkös sinä kuullut?"
-- "Kaikki on valmiina, isä kulta, olkaa hyvä ja tulkaa", kuului tytär
vastaavan.
Itsekseni minä ihmettelin, kuinka nopeasti Martin Petrovitsh'in käskyjä
toimitettiin, ja läksin hänen perässään vierashuoneesen. Täällä oli pöytä
katettuna punaisella valkokirjaisella liinalla. Pöydälle oli asetettu
uunimaitoa, kermaa, vehnäleipää, jopa sokeriakin ja inkiväärää.
Syödessäni tuossa makeaiseen suuhuni uunimaitoa, mörähti Martin
Petrovitsh ystävällisesti: "syö veikkonen, syö armas ystävä, älä pane
pahaksesi tämmöistä maan herkkua". Sen sanottuansa hän nuukahti
nurkkaansa ja näkyi jälleen rupeavan torkkumaan. Edessäni seisoi
liikahtamatta, silmät maassa, Anna Martinowna, ja ikkunasta minä näin
kuinka hänen miehensä pihalla talutteli ratsuani, omin käsin pyhkien
suitsien häätyjä.

VII.
Harlow'in vanhinta tytärtä ei äitini suosinut; hän sanoi Anna
Martinownaa ylpeäksi rouvaksi. Anna Martinowna se tuskin koskaan
kävi äitiäni tervehtimässä ja käyttihe äitini läsnäollessa hyvin
arvokkaasti ja kylmästi, vaikka hän äitini avulla oli kouluunkin päässyt
ja naimisiinkin joutunut; olipa hääpäivänään saanut äidiltäni tuhannen
ruplaa pankossa sekä keltaisen turkin saalin, vähän jo pidetyn, se on
kyllä totta. Anna Martinowna oli keskinkertaista kokoa, laihanläntä,
hyvin vilkas ja nokkela liikunnoissaan; ruskeat, tuuheat hivukset,

kauniit mustaveriset kasvot, joissa vähän omituisina, mutta kumminkin
miellyttävinä esiintyi pari vaaleankeltaisia, pieniä silmiä; nenä suora ja
hieno; huulet hienot nekin ja leuka "kuin naskali". Ken vaan häneen
katsahti, virkkoi varmaankin itsekseen: "Kyllä sinua on hyvin viisas
ihminen ja -- äkäinen kanssa!" Ja kumminkin oli hänessä jotakin
luoksensa vetävää; yksin nuo luomatkin, joita oli tiheässä hänen
kasvoillansa, sopivat hänelle oikein hyvin ja lisäsivät hänen
miellyttäväisyyttänsä. Kädet rinnalla huivin alla katseli hän silloin
tällöin varkain minua ylhäältä alas (minä istuin, hän oli seisomassa):
pahansuova hymy leijui hänen huulillansa, poskillansa ja hänen pitkäin
silmäripsiensä siimeksessä.
-- "Sinä lellitelty lapsi!" niin tuntui minusta puhuvan tämä hymy.
Hänen hengittäessään laajenivat hänen sieramensa hieman -- vähän
outo seikka tuokin; mutta sittenkin tuntui minusta, että jos Anna
Martinowna rakastuisi minuun taikka jos hän vaan suutelisi minua
hienoilla kovilla huulillaan, niin olisin minä riemusta hypännyt hamaan
lakeen. Tiesin kyllä hänet ankaraksi ja vaativaksi, tiesin kylän akkojen
ja tyttöjen pelkäävän häntä kuin ruttoa, mitäpäs siitä! Anna
Mnrtinowna kiihoitti sittenkin mielikuvitustani... Totta kyllä että minä
siihen aikaan vastikään olin täyttänyt viisitoista vuotta, -- ja siinä iässä!
--
Martin Petrovitsh kavahti jälleen.
-- "Anna!" huudahti hän, "Rämpyttäisit edes pianolla jotakin. Se
huvittaa nuoria herroja."
Katsahdin ympärilleni: huoneessa seisoi jonkunlainen pahanpäiväinen
pianon haahmo.
-- "Kyllä, isä hyvä", vastasi Anna Martinowna. "Mutta mitäpäs minä
soittaisin? Tuskinpa se on vieraasta hauskaa."
-- "No mitäs sinulle sitten siellä pinksionissa opetettiin?"
-- "Olen jo unohtanut melkein kaikki tyyni ... kielistäkin on useat
haljenneet."

Anna Martinownan ääni oli varsin miellyttävä, heleä, ikäänkuin
vaikeroiva ... siihen laatuun kuin on muutamilla petolinnuilla.
-- "No," virkkoi Martin Petrovitsh ja vaipui ajatuksiinsa. "Mutta", äänsi
hän jälleen, "kukaties tahtoisitte katsella huviksenne meidän
puimalavaa? Kyllä Wolodka tulee teille näyttämään. Wolodka, hoi!"
huusi hän vävyänsä, joka yhä vielä talutteli hevostani pihalla. --
"Saatapas nuori herra puimalavalle ja näytä ylipäänsä koko minun
talouteni. Minun pitää hieman nukahtaa! Kas niin! Voikaa hyvin!" Hän
läksi ulos ja minä perässä. Anna Martinowna rupesi nopeasti ja
ikäänkuin harmissaan korjaamaan pöydältä. Kynnyksellä käännyin ja
kumarsin hänelle, mutta hän ei ollut huomaavinaan kumarrustani,
myhähtihän vain entistä häjymmin.
Minä otin Harlow'in vävyltä hevoseni ja läksin taluttamaan sitä
päitsistä. Vävyn kanssa läksimme sitten puimalavalle, mutta siellä kun
emme mitään merkillistä havainneet, eikä hänkään osannut luulla
minussa nuoressa pojassa olevan erinomaista rakkautta talouden
asioihin, niin palasimme puutarhan kautta maantielle.

VIII.
Harlow'in vävyn Wladimir Wasiljevitsh Sletkin'in tunsin varsin hyvin.
Hän oli orpo ja äitini kasvatti. Hänen isänsä oli ollut vähäinen
virkamies, äitini asian-ajaja. Ensinnäkin pantiin poika kihlakunnan
kouluun, tuli sitten hovin konttoriin, sen jälkeen kirjoitettiin hänet
virkamieheksi kunnan makasinin hoidossa ja naitettiin vihdoin Martin
Petrovitsh'in tyttären kanssa. Äitini sanoi häntä juutalaiseksi, ja
todellakin, kun katseli miehen kähärää tukkaa, mustia silmiä, aina
kosteita kuin keitetty luumu, kotkannenää ja isoa punaista suuta, niin
huomasi siinä juutalaisen tyypin, kasvojen väri hänellä vain oli
valkoinen. Yleensä hän ei ollut ruma mies. Luonteeltaan hän oli nöyrä,
ellei vaan kajottu hänen aineelliseen etuunsa, silloin hän joutui
suunnalta pois ahneudesta, pistipä itkuksikin usein. Jonkin joutavasta
rievusta oli hän valmis marmattamaan koko pitkäisen päivän, muistutti
tehdystä lupauksesta senkin seitsemän kertaa, ja pani pahakseen ja

vikisi, ellei sitä heti täytetty. Mielellään hän käveli pyssy alalla kedoilla;
ja jos milloin sattui saamaan jäniksen tahi sorsan, niin pisti omituisella
tunteella saaliin laukkuunsa puhellen: "äläpäs