Kultala | Page 7

he itsiänsä
auttaisivat ja askareitansa oikein toimittaisivat? Jos te nyt joutilaina
hetkinä kävisittä silloin sitä, tällöin tätä perhekuntaa katsomassa, ja
näkisitte niiden ihmisraukkain ymmärtämättömyyttä, kuinka he usein
ainoastansa hyvän neuvon puutteessa menevät kateeseen; kuinka ne
ihmisparat vähitellen harjauntuvat viheliäisyyteensä, siksi että he
viimen ajataan pois talostansa; -- kuinka lapset kasvavat ilman huoleta,
eivätkä taida tulla paremmaksi, koska he joka päivä näkevät ja kuulevat
mitä huonointa ja pahinta on mailmassa; jaa, Herra Pastori, jos te vaan
kerrank...» Kappalainen esti häntä enempää puhumasta, huutain: »Mikä
sinua vaivaa? Tuletko sinä tänne Pappia neuvomaan ja opettamaan,
mitä hänen pitää tekemän? Mene tiehesi puheinesi. Minä olen
hengellinen paimen, joka pidän huolta köyhistä sieluista, ja joka päivä
rukoilen heidän edestänsä. Mutta sinäpä tahtoisit, luulemma, tehdä
minua sianpaimeneksi.»
Kappalaisen näin puhuttua vihastununna, Toivonen meni sieltä pois
murheissa mielin. Mutta ei hän saanut lepoa, ja ajatteli: tähän täytyy
saada parannusta, ja kyllä Jumala auttaa.
Ja hän puki juhlavaatteisiinsa, otti sauvan käteensä ja läksi kaupunkiin.
Siellä hän kulki ympäri korkeimpain esimiesten tykönä, yhden toisensa
perästä, asiatansa puhuakseen. Mutta yhdellä heistä oli juuri vieraita,
eikä hän joutanut häntä kuunnella; toinen oli mennyt ulos lystiä
ajelemaan, eikä saattanut häntä kuunnella; kolmas istui juuri pelissä
kortit kädessä, eikä joutanut häntä kuunnella; neljäs luki juuri saatuja
rahojansa, eikä ennättänyt häntä kuunnella; viides seurasi vaimoväkeä
tanssihuoneeseen, eikä ollut aikaa häntä kuunnella. Vihdoin pääsi hän
viimisen tykö, joka häntä kuunteli. Hänelle Toivonen avasi koko
sydämmensä, ja puhui kylänsä viheliäisyydestä ja surkeudesta, kylän
hallitusmiesten kehnoudesta ja pahuudesta, Kappalaisen
huolettomuudesta, kouluttajan taitamattomuudesta.
Tähän sai hän tämän vastauksen: »Sinä herja, joka soimaat hengellistä
ja maallista esivaltaa, pyri nyt tiehesi, äläkä puhu enään, elikkä minä
panetan sinun vankihuoneeseen, teidän Kappalainen on hyvä mies ja

minun sukulaiseni.»
Tällä vastauksella meni Toivonen kaupungista; ja tultuansa ulos tullista,
puhkesi hänen sydämmensä ja hän itki katkerasti.

6.
UUSI KOULUTTAJA
Jälkeen puolipäivän tultuansa takasin kylään, ei hän kenenkään antanut
tietää, mitä hän oli ollut kaupungissa tekemässä ja kuinka siellä oli
käynyt. Siihen siaan oli hän iloisena ja tytyväisenä olevinansa ja
puhutteli kaikkia ystävällisesti, ja vielä Karhulaakin, pahinta
vihamiestänsä, joka piti krouvia ja oli rikkain mies kylässä ja myöskin
kirkkoväärti ja kylän hallitusmiehiä. Hän seisoi haaralla jaloin
ovessansa, lakki toisella korvalla, kädet ristissä, piippu suussa, ja
katseli ylpiästi ympärinsä.
»Hyvää iltaa, kirkkoväärti!» huusi hänelle Toivonen: »Joko oletta
päivä-työnne lopettaneet?»
Karhula vaan liikutti vähän päätänsä ja sanoi, ilman Toivosta
katsomatakkaan: »Onhan mulla täysi työ seisoa tässä keppi kädessä ja
ajaa pois kerjäläisiä talostani.»
Kuultuansa näin armotonta puhetta yhdeltä kylän hallitusmiehistä,
jonka olisi pitänyt olla köyhäin, leskein ja orvoin isänä, tunsi Toivonen
sen käyvän läpi luittensa ja meni kiireesti tiehensä. Sitä enemmin
lohdutti häntä, koska hän myllytalon ohitse kulkeissansa näki Elsan,
myllärin kauniin tyttären, joka istui huoneen edessä puun varjossa ja
ompeli paitoja. Hän punastui nähtyänsä Toivosen, naurahteli hänelle
leppiästi, mutta vapisi häntä kättäissänsä ja kyyneleet loistivat hänen
silmistänsä.
»Mitäs itket, Elsa?» kysyi Toivonen peljästynynnä.
Elsa pyhkäsi pois kyyneleet, nauroi vielä leppiämmästi, ja sanoi,

päätänsä puistain: »Tänäpänä minä en sitä sano, Toivonen kulta, kyllä
sen saat vielä kuulla.» -- Elsa näytti hänestä vielä kauniimmalta ja
ihanammalta kuin koskaan ennen. Mutta kuinka Toivonen kyselikin, ei
hän saanut tietää syytä, miksi Elsa oli itkenyt.
Sitten kysyi häneltä Elsa: »Sinä olet ollut kaupungissa. Siellä sinulla on
tainnut olla varsin lystit päivät, ja olet kukatiesi tanssannutkin
kaupungin neitoin kanssa. Vain kuinka? -- Toivonen, sinä huokaat? Ai,
ai, Toivonen, eipä se ole minulle mieliksi. Nyt sinulla on ikävä
kaupunkiin, eikä enään taida sinulle kelvata olla meidän köyhässä
kylässämme.»
Näin Elsan puhuissa, katsoi Toivonen maahan mitään vastaamata.
Silloin tuli Elsa likemmäksi, otti häntä käteen ja sanoi taas vapisevalla,
tuskin kuuluvalla äänellä: »Toivonen, Toivonen kulta, mikä sinua
puuttuu? sano minulle suoraan: mitä sinua vaivaa?»
»Elsa!» huusi Toivonen ja katsahti ylös taivaaseen päin: »Jumala sen
tietää, minä taitaisin olla onnellinen, ja olenki, mutta en koko
mailmasta muualla kuin sinun tykönäsi, sillä sinä olet niin varsin hyvä.
Mutta minä surkuttelen ihmisiä. Minä tunnen niitä niin monta, ja
enimmät ovat sangen pahoja. Katso vaan ihmisten viheliäisyyttä tässä
köyhässä Kultalassa. Eikä tuo juuri niin aivan paljo maksaisi heitä siitä
auttaa. Mutta, Jumala nähköön! ihmisrukat tulevat niin kuin eläimiksi
ja sepä se juuri on kovasydämmisten rikkaitten mieliksi. Kylän
hallitusmiehet pitävät virkansa, siitä vaan ylpeilläksensä, väkivaltaa
tehdäksensä ja omia etuja hankkiaksensa. He pettävät orpoja, ryöstävät
leskiä, eikä heillä ole yhtään omaa tuntoa. Niin tulee kylän tila aina
kehnommaksi, useimpain perhekuntain hätä aina suuremmaksi, eikä
kukaan huoli auttaa. Ne jotka taitaisivat, katsovat vaan omaa, ei
lähimmäistensä etua. Ei yksi korppi toisensa silmää puhkase, vaan
pitävät yhtä, sortain köyhempää kansaa.»
Elsa sanoi: »Rakas Toivonen, miksi sinä sitä suret? Taivaassa on
vanhurskas Jumala, joka niitä tuomitsee, jotka velvollisuuksiansa
laimin lyövät. Ja syytöinhän sinä olet kansan viheliäisyyteen ja
onnettomuuteen. Miksikä siis itseäsi tuskautat?»

Toivonen vastasi: »Saatanko minä olla hyvillä mielin helvetistä, ja
siellä nähdä piruin kauheutta ja sieluparkain vaivaa ja piinaa? Niin en
minä saata olla iloinen maankaan päällä, kussa minun täytyy nähdä
kaupungin herrain ja