Kultala | Page 8

ylpiäin kylän hallitusmiestemme hävyttömyyttä,
jotka ennen kokevat alas polkea ja syvempään viheliäisyyteen sysätä
köyhää väestöä, kuin että he heitä auttaisivat parempaan tilaan, niin
kuin olisi heidän velvollisuutensa. Jos sitte ne onnettomat viimen
epätoivosta tulevat pahantekiöiksi, ja murhaa tekevät, niin ne
liikuttavaisesti ja juhlallisesti rankaistaan ja mestataan; eli jos ihmiset
lapsistaan huolivat vielä vähemmin kuin eläimistään, niin he vaan
pitävät sen naurun asiana. Eikö se jo ole helvetin esikuva? Eivätkö
useimmat Kultalan asukkaista ole köyhyytensä kautta tulleet melkein
järjettömäin eläinten kaltaisiksi? Eivätkö he ole vielä kehnommat
eläimiä, köyhyyttä seuraavain vikain ja rikosten kanssa, jotka ovat
riitaisuus, tappelu, keskinäinen soimaus ja kannet, varkaus, laiskuus,
ylön syöminen ja juominen?»
Elsa sanoi: »Vanha kouluttajakin on saanut juoppoutensa palkan. Yöllä
ennen eilistä päivää tuli hän päihtynynnä krouvista, sattui kovin likelle
joen rantaa, putosi sinne ja hukkui. Eilen aamulla hän sieltä löyttiin.
Tänäpänä hän on haudattu. Se nyt on paras, ett'ei hänellä ollut vaimoa
eikä lapsia.»
Tämä sanoma hämmästytti Toivosta. Hän kyseli vielä yhtä ja toista.
Hän näytti miettivän jotain erinomaista, ja meni syvissä ajatuksissa
kotia. Elsa ei ymmärtänyt, mikä hänen niin yhtäkkiä pisti päähänsä.
Mutta tulevana sunnuntaina sai hän sen kuulla.
Koska Jumalan palvelus oli päätetty, kokousi seurakunta valitaksensa
uutta kouluttajaa. Toivonen tuli myöskin kokoukseen saapuville. Elsa
seisoi taampana vaimoin ja muiden tytärten seassa. Hänellä oli suuri
pelko, että Toivonen taas rupeaisi puhumaan jotain, josta kansa
närkästyisi, ja oli sentähden anonut isältänsä, että hän kokisi hillitä
Toivosta, jos se tulisi kovin kiivaaksi. Eikä mennytkään mylläri koko
ajan hänen vierestänsä.
Kappalainen ilmotti kansallen asian, josta nyt oli tuumattava, johon heti
kirkkoväärti ja hallitusmies Karhunen sanoi, että koska nyt kouluttajan

virka oli auki, ja se oli varsin vähäinen virka, jota seuraa huono palkka
mutta paljon vaivaa, niin oli muka hyvä asia, että täällä oli kelpo mies,
joka tahtoisi ottaa vastaan tämän viran. Se oli nimittäin kraatari
Jussinen, jolla eivät tahtoneet neulakeinot oikein hyvin menestyä, ja
joka oli hänelle sukua.
Mutta toinen kirkkoväärti, joka myöskin piti salakrouvia, pani taas
vaaliin köyhän sukulaisensa, tuon nilkun viulun soittajan Jurrin, ja
tuumaili, että vielä senkin tähden hän ennemmin pitäisi otettaman tähän
virkaan, että hän, kyläkunnan vähäin varain vuoksi aikoi tytyä
vähempäänki palkkaan, nimittäin hän ei tahtonut kuin kolme neljättä
osaa entisestä palkasta.
Kraatari Jussinen, nähtyänsä että enimmät talonpojat luopuivat viulun
soittajan puoleen, ei sanonut tahtovansa kuin kaksi kolmatta osaa koko
palkasta. Tästä vihastui viulun soittaja niin että hän rupesi haukkumaan
kraataria varkaaksi, huorintekiäksi ja valapatturiksi, ja sanoi tytyvänsä
vielä vähempään palkkaan. Kraatari uhkasi haastaa Jurria käräjihin
näistä soimauksista; mutta niin vähään palkkaan ei hän sanonut
tahtovansa ruveta kouluttamaan.
Kuin nyt ei kekään muu itseänsä ilmoittanut tämän viran hakiaksi,
sentähden että kouluvirka tästä kylästä katsottiin häpiälliseksi ja
pyyttiin ainoastansa semmoisilta, joilla ei ollut mitään, oli jo
seurakunta päättämäisillänsä, että virka annettaisiin viulun soittajalle
Jurrille; sillä hän taisi vähän kirjoittaa ja räknätä.
Mutta nyt astui Toivonen, tulipunaisena kasvoista, esiin ja huusi:
»Lehmäin ja sikain paimenelle, joka ajaa teidän karjaanne laitumelle, te
annatte paremman palkan, kuin kouluttajalle, jonka pitää opettaa teidän
pojillenne ja tyttärillenne Jumalan pelkoa ja hyödyllisiä asioita. Teidän
lapsenne ovat ihmisiä, luodut Jumalan kuvaksi, vaan ei eläimiä. Ettekö
te häpiä niin käyttää itsiänne heidän opettajaansa kohtaan? Mutta kyllä
minä syyn tiedän: hyödyllisiin tarpeisiin ei ole koskaan rahaa, ja
koulurahaa ei voi köyhä väki maksaa, jolla on tuskin potaatteja, suoloja
ja leipää. Minä tahdon teille tehdä sen hyvän, että tarjoan itseni
kouluttajaksi enkä vaadi mitään palkkaa. Minä sanon sen vielä kerran,
minä rupean kouluttajaksi, eikä se maksa kylälle eikä yhdellekkään

taloudelle kopeikkaakaan.»
Miehet katsoivat kummastellen toinen toisensa ja Toivosen päälle.
Eivätkä muutamat tahtoneet häntä kouluttajaksi, mutta sanoivat hänen
kukatiesi taitavan ja tahtovan perkeleelle myydä lapsiraukkain sielut.
Mutta useimmat arvelivat, ett'eipä kukaan muu ota sitä virkaa ilman
palkata, ja huusivat että Toivonen piti otettaman kouluttajaksi. Nyt
luettiin huudot (äänet) ja Toivonen valittiin kouluttajaksi.
Tätä kuultuansa tahtoi Elsa häpiästä ja hämmästyksestä kokonaan
vaipua maahan. Sillä paitsi nylkyriä ja sian paimenta ei ollut kukaan
koko kylästä niin ylönkatsottu kuin kouluttaja. Hän juoksi kotiinsa
aivan pahoilla mielin, juuri kuin hänelle olisi tapahtunut suurin
onnettomuus ja katkerin häpiä. Hänen isänsäkin, se rehellinen mylläri,
putisti päätään ja sanoi: »Tuo Toivonen on, luulenma, järkensä
kadottanut.»
Mutta Toivonen piti päätöksensä. -- Hänen täytyi mennä kaupunkiin,
siellä taitonsa puolesta tutkittavaksi, ja koska hän taisi koreasti kirjottaa
ja tunsi luvun laskua (räkninkiä) enemmin, kuin tarvitsikaan
talonpoikainen ihminen, saattiin hän Fullmahdin kautta kouluttajaksi.

7.
KUINKA TOIVONEN KOULUA PITÄÄ
»Elsa kulta! älä minua sureta tytymättömyydelläsi ja alakuloisella
olennollasi!» näin puhui Toivonen myllärin tyttärelle: »Katso, vanhat
ovat pahat ja tuskin parannettavat. Mutta kukatiesi minä vielä voinen
lasten hyvällä opetuksella saattaa köyhän kylämme parempaan tilaan ja
arvioon. Muuta keinoa ei ole. Kyllä se nyt niinki on, että kylän
kouluttajaa ylenkatsotaan ja halpana pidetään; mutta kuinka meidän
Vapahtajamme itseänsä alensi, ihmisiä parantaaksensa, opettaaksensa
ja autuaaksi tehdäksensä. Jos kylän kouluttaja oikein ja rehellisesti
toimittaa virkansa, niin hän on yhtä hyödyllinen ja samasta arvossa ja
kunniassa pidettävä kuin isompain kouluin opettajat