Kultala | Page 5

»Kuinka? Eikö kouluttajastakaan ole mitään?» kysyi Toivonen.
Mylläri sanoi: »Sitte kuin isäsi kuoli, joka oli Jumalata pelkäävä ja
ymmärtäväinen mies, on koulumme laita varsin huono. Pojat ja tytöt
oppivat tuskin lukemaan, ja jonkun rukouksen. Mutta vanhemmiltansa
kotona he oppivat, mitä he näkevät, niin kuin valetta ja petosta,
vannomista ja kirousta, riettautta ja ulkokultaisuutta, toraa ja tappelua,
kerjuuta ja varkautta, peliä ja juoppoutta, joutilaisuutta ja ilkeyttä, riitaa
ja kateutta, panettelemista ja soimausta,» j.n.e.
Näitä kaikkia kuultuansa Toivonen puisti päätänsä ja meni murheella
mielin tiehensä.

4.
KUINKA TOIVONEN TEKEE KOETUKSEN, MUTTA EI
MENESTY
Muutamana sunnuntaina saarnan jälkeen tuli koko seurakunta kokoon;
nyt muka tarvittiin hyvää neuvoa, mistä rahaa saataisiin, sillä koko
maan päälle oli pantu erinomainen ulostekoin maksu, ja päälliseksi
haettiin ulos vanha velka, josta ei ollut korkoa (intressiä) oikiassa
järjestyksessä maksettu. Koko kyläkunta kokousi vanhan tavan jälkeen
suuren pihlajan alle. Hallitusmiehet seisoivat keskellä taloin isänniltä
piiritettyinä, ja ulkopuolella olivat vaimot, tyttäret ja lapset,

kuultelemassa, mitä haastettanee.
Toivonen meni myöskin sinne ja oli itsekseen päättänyt puhua
kylänmiehillensä muutamia sanoja heidän viheliäisestä tilastansa.
Koska siis hallitusmiehet olivat asiat panneet keskusteltavaksi ja
laanneet puhumasta, astui Toivonen kivelle kaikilta nähtäväksi ja alkoi
näin puhua:
»Hyvät ystävät ja kylänmiehet! Nuorna poikana minä läksin pois teidän
tyköänne sotaväkeen ja olen täysikasvuisena miehenä tullut takaisin.
Mutta tänne tultuani, minä tuskin taisin tuta enään koko kyläämme, ja
minun sydäntäni särkee, nähtyäni kuinka on kaikki niin muuttunut.
Ennen aikojaan meidän kylämme oikein ja syystä kutsuttiin Kultalaksi,
sillä se oliki oikia kultamaa, kussa Jumalan siunaus asui, enemmin kuin
muualla. Usiammat meillä olivat rikkaat ja varakkaat; köyhiä oli vaan
muutamia ja kerjäläisiä ei ollenkaan. Ja silloin meitä kutsuttiin tästä
syystä koko maakunnassa Kultalan pohatoiksi. Sillä emme olleet
rääpäleissä, kerjäläisten tavoin, vaan ehiöissä ja puhtaissa vaikka ei
liian koreissa eli tyyreissä vaatteissa; ja meillä oli ei ainoastaan
kotonamme täydet tarpeet, mutta myöskin aina joku rupla oli. Silloin ei
ollut seurakunnalla mitään korkoa maksettavaa laina-rahoista, mutta me
saimme muualta vuokraa sinne lainatuista rahoista, joita olimma
säästäin kokoilleet. Silloin oli kaikki pelto-maa hyvässä sonnassa ja
ruokossa, sillä jokaisella oli oma lehmänsä ja hevosensa, ja myöskin
muutamia lampaita ja sikoja. Silloin oli meidän kylämme sievä ja
pulskia kuin kaupunki. Huoneet olivat siistit ja puhtaat sekä sisää että
ulkoa, niin ett'ei kukaan kaupungin herroja olisi tarvinnut hävetä niissä
asua. Kyökkikalut ja muut talouden aseet osottivat kylliksi, että talossa
oli varoja ja järjestystä, ja akkunat olivat puhtaat ja loistivat kuin peilit.
Harvalla miehellä oli velkaa, eikä senkään tarvinnut peljätä, kuinka sen
maksaisi. Niillä ajoin kultalalainen sai ilman velkakirjata eli pantita ja
takaukseta, ainoastaan rehellistä sanaansa vastaan, kaupungista lainaksi
satoja ruplia ja enemminkin. Silloin oli Kultalassa vielä kultainen
aika.»
Tällainen Toivosen puhet oli kaikille mieliksi, ja muutamat sanoivat:
»Kylläpä se puhuu oikein!»

Mutta hän puhui vielä enemmin ja sanoi: »Nyt ei ole enään niin. Ei
meidän kyläämme pitäiskään enään kutsua Kultalaksi, vaan sen oikia
nimi olisi Sontala eli Likala. Pelloistamme on kaikki siunaus kadonnut;
sillä muutamilla on liian paljon maata, toisilla taas ei ollenkaan; eivätkä
ne tule oikiassa järjestyksessä viljellyksi. Kerjätä moni ei enään
katsokkaan häpiäksi, vaan ikään kuin oikiaksi elatuskeinoksi.
Useimmat taloudet ovat velkauneet, ja yhdellä toisen perästä on se
päivä edessä, jona täytyy mennä pois talostansa. Ryöstö voudille ei
koskaan puutu meidän kylästämme tekemistä. Naapuri-kyläin kanssa
meillä on riitoja ja käräjänkäymisiä, ja itse keskenämme vihaa ja
eripuraisuutta. Meillä on vielä entinen ylpeys, mutta ei entinen tavara.
Meillä on huoneet ja sydämmet yhtä tyhjät ja saastaiset. Sillä kukin
täällä paremmin ymmärtää ryypätä kuin työtä tehdä; paremmin lainata
kuin maksaa; paremmin varastaa ja kerjätä kuin antaa; paremmin tehdä
petosta kuin totuutta. Jos näin kauvan käypi, niin me tulemma kaikki
häpiällä ja viheliäisyydellä perikatoon. Meille ei enään uskota mitään
kaupungissa eikä maalla, ja kuin jotakuta tahdotaan haukkua roistoksi
eli petturiksi, sanotaan: se on Kultalalainen.»
Tästäpä nousi nurina ja tohina kokouksessa, ja kaikki vihapäissä
Toivosen päälle, niin että Elsa rukka oli sangen suuressa pelvossa. Sillä
hän seisoi siellä likellä, tarkkaan katsellen Toivosta, josta hän piti
varsin paljon. Mutta Toivonen ei ollut tästä tohinasta ja huudosta
milläänkään ja puhui edespäin:
»Hyvät ystävät ja kansaveljet! jos teissä vielä on vähääkään kunniaa ja
kelpoa, niin ottakaa toinen toistanne käteen, sanoin: ei tämä käy laatuun;
parannusta tähän tarvitaan. Mistäpä se tulee tämä paha? Tuolta
krouvista; teidän peltonne ovat viinaryyppyihin hukkuneet ja karjanne
ovat korteilta kumoon lyödyt. Säästää te oletta unhottaneet ja
työntekoon että te enään oikein kykene. Köyhyys opettaa varastamaan,
ja laiskuus on kaiken pahuuden alku. Isäinne tavarat ovat tuhlatut ja
heidän hyvät vaatteensa ovat ryysyiksi ja rääpäleiksi muuttuneet. Mutta
jos vaan on vähänkään rahaa, niin pitää juotaman ja vaimot lapsineen
kotona saavat nälkää nähdä. Kuinka tämä loppuu? -- Minä kysyn
kyläkunnan hallitusmiehiä ja vanhempia: missä ovat kylän omaisuudet
ja kuinka te oletta käyttäneet isäimme jälkeen jätetyt tavarat? Miks'ette

tee rehellistä tiliä hallituksestanne ja miks'ette anna hyviä neuvoja
kuinka näin pahoina aikoina apua saataisiin? Miksikä te yhteistä rahaa
tuhlaatte kernaammin kuin sitä yhteisesti hyväksi käyttäisitte? Miks'ette
sulje