Kultala | Page 4

matkaan saattanut!»
Mylläri vastasi ja sanoi: »Meidän kylämme on sodan kautta kärsinyt ja
rasitettu, niin kuin muutkin kylät ja kaupungit. Tänne tuli vierasta
väkeä ja söivät meidän varojamme; meidän täytyi olla sotamiehille
altisna ja heille antaa mitä tahtoivat; meidän pitää Ruunulle maksaa
verot ja ulosteot; emmekä saaneet paljo mitään kaluistamme, sillä
kaikki kaupanteko oli pysähtynyt, ja sitten tuli päälliseksi katovuosia,
että heinät ja laihot menivät hukkaan. Mutta ei meidän paha onnemme
tule ainoastaan sodasta ja pahoista ajoista. Sillä muut kaupungit ja kylät
ovat samoja kärsineet kuin mekin, ja alkoivat kuitenkin jo taas
menestyä. Mutta meidän kylässämme tulevat asiat aina päivä päivältä
pahemmaksi ja huonommaksi. Muut kaupungit ja kylät olivat surkiassa
tilassa ja köyhyyteen alaspainetut niin kuin mekin: kuitenkin rupeavat
he jo Jumalan avulla nostamaan päätänsä. Mutta, Jumala nähköön! me
vajoomme aina syvempään ja menemme hukkaan.»

»Jumala varjelkoon!» huusi Toivonen »Mistään se tulee?»
Mylläri vastasi: »Siitäpä se tulee, että muut kaikilla voimin pyrkivät
uida rannalle; mutta me jätämme itsemme aaltoin valtaan, emmekä tee
itse mitään auttaaksemme itsiämme. Ja vielä päälliseksi, ne jotka meitä
voisivat auttaa, ne sysäävät meitä vielä syvemmälle.»
»Kutka ne ovat?»
»Minä sanon sen sulle tässä kahden kesken;» sanoi mylläri. »Koska
jonkun kansakunnan asiat käyvät takaperin, niin ole vissi siitä, että sillä
on huono hallitus. Ja sepä on kylämme laita. Meidän kylämme
hallitus-miehet ovat taikka omaa etuansa pyytäviä, elikkä yksinkertaisia
ja huonoja miehiä. Kahdella niistä on omat krouvinsa, ja kolmannen
vävyllä myös krouvi. Sentähden on heille paremmin mieliksi, että
miehet ovat heidän tykönänsä; kuin omissa töissänsä. Kansan
kokoukset pidetään yhdessä eli toisessa krouvissa ja päätetään aina
juomisella. Jolla ei ole rahaa, se saapi lainaksi. Ja koska hän sitten ei
voi maksaa, ostetaan häneltä yksi maanpaikka toisen perästä ja niin
velka suoritetaan; elikkä mitä muutoin on, myydään julkisessa
auksjonissa. Tästäpä niitä tulee kerjäläisiä. Ja niin tulee vähitellen
kaikki kiintiä omaisuus muutamain rikasten haltuun. Joka tahtoo lainata
rahaa, menee niiden tykö, ja saa kaksi- eli kolme-vertaista korkoa
vasten. Näin köyhät suunnattoman korkorahan makson kautta tulevat
sitä pikemmin perikatoon.
»No, mutta miksikä eivät ne, jotka rahaa tarvitsevat, ennen lainaa
muualta, ulkokylistä eli kaupungista?» kysyi Toivonen »Sentähden
ett'ei meidän kylän miehillen muualta enään uskota kopeikkaakaan!»
vastasi mylläri. »Sillä että kylän hallitusmiehet tähän asti ovat aivan
huolettomasti ja keviämielisesti antaneet todistuksia rahaa tarvitseville,
ovat ne, jotka niiden todistusten päälle ovat heille lainanneet, kokonaan
eli puoleksi tulleet rahoistansa petetyiksi; ja niin muodoin on
hallitusmiestemme huolettomuus tehnyt, ett'ei meille uskota eikä ole
apua ulkoa toivomista. Koska nyt ei kukaan kaupungista enään tahdo
meille lainata, niin meidän kylän väki alinomaa haukkuu ja kiroo
kaupunkilaisia ja uhkaa tulipalolla. Ja jos jolloinkin kaupunkia kohtaisi
paha onni, niin se olisi meidän roskaväellemme suurimmaksi iloksi,

vaikka meille vielä nytkin tulee kaupungista paljon voittoa ja apua.»
»Se on varsin kauhia asia!» huusi Toivonen. »Mutta onhan meillä vielä
oikia yhteinen omaisuus.»
»Niin kyllä, mutta senki päällä on velkaa ja sitä nauttivat ainoastansa
rikkaat!» vastasi mylläri. »Sillä koska hallitusmiehet päättävät jonkun
yhteisen kaupanteon, käyvät katselemassa kylän tiluksia ja rajoja, eli
muita senkaltaisia yhteistä kansaa koskevia eri-töitä toimittavat, pitää
aina juotaman ja syötämän yhteisellä kulutuksella. Näin juoksee
köyhempäin tavarat hallitusmiesten kurkkuun. Jokaisesta, aivan
vähimmästäkin työstä he vaativat maksunsa. Lisäksi tulee, että koska
rikkaat voivat pitää lehmiä, mutta köyhät ei yhtään, niin rikkaat
yksinänsä syöttävät kaikki laitumet ja yhteiset maat; mutta köyhille ei
ole yhtäkään etua eli hyvää yhteisestä omaisuudesta.»
»Koska sinä nyt kaikki tämän tunnet, mylläri, miksikä et sinä sano sitä
kansalle ja avaa heidän silmiänsä?» kysyi Toivonen vihapäissään.
»Eipä se auttaisi mitään?» vastasi mylläri. »Sillä että useimmat
kylästämme ovat velkaa rikkaille, tekevät rikkaat mitä tahtovat, eikä
uskalla kukaan heitä vastustaa. Ja jos joku meistä tahtoo avatakkaan
suutansa soimataksensa tällaista määrää käytöstä, niin heti joukko
rupeaa haukkumaan ja pauhaamaan, että ollaan hengen vaarassa. Sen
kyllä tietävät hallitusmiehet ja rikkaat. He pitävät niitä köyhiä raukkoja
koirinansa, joita he aina ärsyttävät niiden päälle, joista heille on
vähääkään vastusta.
»Se on varsin onnetoin asia!» huusi Toivonen; »Jos niillä ihmisillä ei
ole ymmärrystä, pitäisi heillä toki olla omaatuntoa ja Jumalan pelkoa.»
»Niinpä se pitäisi,» sanoi mylläri; »mutta mistäpä sitä tulisi? Meidän
Pappimme on vanha herra, joka katsoo tulojansa ja etuansa, saarnaa
alinomaa uskosta, taivaasta ja helvetistä, toimittaa kaikki
kirkko-askareensa niin kuin muukin tekee päivätyönsä, ja sitä tehtyänsä,
ei huoli mistään muusta ollenkaan. Mitä tehdä pitää, mitä synti on ja
kuinka se pitää vältettämän, mitkä kristilliset avut ovat, ja kuinka ne
pitää opittaman ja harjoitettaman sitä hän ei opeta. Ei hän käy koskaan

kenenkään talonpojan huoneessa, muutoin kuin kutsuttuna. Niin
muodoin hän ei ole mikään totinen neuvonantaja, mikään totinen
lohduttaja, eikä hän sinne päinkään tunne perhekuntain tilaa, että hän
saattaisi olla heidän koti-elämässänsä avuksi eli neuvoksi ja
jumalisuutta ja parannusta heistä vaikuttaa. Ihmiset menevät tavan
vuoksi kirkkoon, Pappi saarnaa tavan vuoksi, ja kirkosta päästyänsä
ryhtyvät he tavalliseen pahuuteen ja ylellisyyteen. Ja kuin eivät ihmiset
parane sisästänsä sydämmen puolesta, niin ei myöskään heidän
ulkonainen elämänsä tule paremmaksi. Ja niin kuin vanhat ovat, niin
nuoretkin.»