Kultala | Page 3

uunin takana.
Ei ollut siis ihmet, jos sellainen saastaisuus siitti kaikellaisia tauteja.
Mutta ennenkuin ymmärtävää ja oikein oppinutta lääkäriä haettiin, niin
mentiin jonkun vanhan ämmän, eli tietäjän, eli noidan, eli kuoharin, eli
senkaltaisen tykö, joka ei muka niin suurta maksoa vaatinut. Ja jos
isäntä eli emäntä oli sairas, ett'ei kyennyt työhön, silloin kävi talouden
työt kaikki takaperin. Tästä hädästä täytyi sentähden myydä talon

irtainta kalua eli viljaa eli karjaa, eli joku osa talon maatakin, elikkä
rahaa lainata suurta korkoa (intressiä) vastaan. Ja näin sitten elettiin
siksi että velka oli suuremmaksi kasvanut, kuin että sitä maksaa
voitiinkaan; josta luonnollisesti seurasi ulosmittaus eli kaiken tavaran
pois myyminen auksjonin kautta, ja niin tultiin vaimoneen lapsineen
maantielle.
Jos nyt Toivonen silloin tällöin tahtoi antaa jonkun hyvän neuvon, ja
nuhteli heitä siivottomuudestansa ja epäjärjestyksestänsä, sai hän vaan
pahoja sanoja. Muutamat sanoivat: »eipä tuo nyt saata köyhällä olla
paremmassa tilassa, ja tällä täytyy aikaan tulla.» Toiset taas sanoivat:
»Mitä se sinuun koskee? Katso sinä omia keinojasi!»
Varakkaammilla ja rikkaammilla talonpojilla oli toki paremman
näköinen elämä, enemmin tavaraa ja kaluja että vaatteita. Mutta
tavattiinpa heilläkin paljon kyllä siivottomuutta ja huolettomuutta. Sillä
alinomaa ja joka haaralla ympärinsä nähden silmäinsä edessä naapurein
kerjäläis-elämää ja saastaisuutta, harjausivat hekin siihen, ett'eivät
pitäneet juuri paljo parempaa siivoa. Arkipäivinä he olivat likaisissa
ryysyissä; mutta sunnuntaina siihen sijaan he ylpeilivät koreissa ja
tyyriissä vaatteissa. Eikä heillä ollut muuta puhumista, kuin valituksia
pahoista ajoista, Esivallasta ja kylän väestä. Sillä kuin melkein kaikki
taloudet kylässä olivat velkauntuneet, niin harvat olivat jotka voivat
maksaa. Ja kuin, sitte viimeisen sodan, seurakunnalla oli suuri, monen
tuhannen Ruplan velka, lankesi ränttyin ja kaikkein yhteisten
ulostekoin maksu varakkaampain niskoille. Tästä he olivat pahoilla
mielin ja murisivat.
Muutoin olivat Kultalassa toinen toistansa vastaan ja alinomaa kuului
riitaa ja toraa. Yksi ei uskonut toista; kukin kiroili ja soimasi toista;
Jokaisella oli aina jotakin pahaa toisesta sanomista. Siellä ei ollut uskoa
eikä uskollisuutta, mutta vaan valhetta ja petosta. Köyhät kadehtivat
rikkaita; rikkaat rasittivat ja vaivasivat köyhiä. Niiltä, jotka hädässänsä
heiltä lainasivat rahaa, ottivat he hävittömästi suuren korkorahan, 12,
20 ja enemminkin sadalta, ilman että se heidän sydäntänsä liikutti eli
omaatuntoansa vaivasi. Köyhät taas puolestaan kokivat sitä kostaa
konnan tavoin; salaa he vahingoittivat rikkaiden puita ja istutuksia,

varastivat kryytimaan kasvoja ja puiden hedelmiä, kanoja ja halkoja, ja
mitä vaan eteen sattui jota helposti saattivat ottaa. Ei siellä ollut sanaan,
eikä valaankaan luottamista. Avioväenkin keskellä oli alinomaa vainoa,
riitaa ja torua. Tätä näkivät lapset joka päivä, eivätkä parempaa
oppineet.
Vaikka nyt kansa oli näin silmin nähtävästi huonossa tilassa, ja vaikka
jokainen haukkui Esivaltaa ja valitti pahoja aikoja, eikä ollut muka
rahaa kenellään koska tarpeelliset maksut piti suoritettaman, olivat he
kuitenkin ylpiät ja tahtoivat elää suuresti. Eivätpä juuri liialla työllä
itsiänsä vaivanneet. Varakkaat, hiljemmin mennessänsä töihinsä eli
varemmin työstä tullessansa, sanoivat itseksensä: »Jumalan kiitos,
näinpä hyvä on! miksikä itseänsä yli määrin vaivata, koska aikaan
tullaan?» Köyhät taas ja työmiehet, kesken työtänsä istuin tuo tuostakin
kädet ristissä ja tupakka-piippu suussa, sanoivat: »No, ihmisiähän
mekin olemma; levätä tuota nyt aina tarvitsee.»
Mutta lauvantaina eli sunnuntaina oli jokaisella rahaa, krouvissa
juodaksensa ja iloitaksensa. Siellä nyt räyhättiin ja huuttiin: »tuokaapa
enemmin viinaa! hui hai! kortteja tänne!» Ja niin meni kurkun kautta
koko viikon ansaittu saalis, ja vielä enemminkin. Pelatessa yksi hukkasi
rahansa, ja toinen taas joi kaiken voittonsa. Ei arkipäivinäkään
kokonaan unhotettu krouvia: aina sinne sopi pistäytä, sillä ei tämä väki
juuri mielellään sietänyt että kurkku olisi kuivana. Mutta kotona oli
vaimolla ja lapsilla tuskin vatsan täytettä. Koska taas oli rahaa talossa;
jos vähänkin, niin piti kahvea laitettaman; silloin keitettiin ja rustattiin,
syötiin ja juotiin, ikään kuin olisi joka päivä ollut viiminen. Sanottiin
muka »Herra Jumala, harvoin hän tällainen tila meitä kohtaa. Saanee
hän tuota nyt kerran edes elää vähän paremmin. Mitäpä tässä elämässä
muutoin olisikkaan?»
Juhlapäiviä ei puuttunut, ja niitä piti aina vietettämän. Jos kaupungista
ja likitienoissa oli markkinat, niin sinneppä piti muka mentämän
katsoaksensa, kuinka siellä krouveissa elettiin, ja kuullaksensa, mitä
uutta mailmaan kuuluu. Sielläpä nousi useimmiten riitoja, tappeluja ja
oikeudenkäymisiä, jotka aina saattoivat sekä ajan että rahan kulutusta,
eikä mitään hyvää eli hyödytystä. Ei suinkaan sellainen elämä talon

tavarata kartuttanut, vaan pikemmin sitä vähensi. Ja kuitenkin kirosi ja
valitti kukin tämän tähden pahoja aikoja, Esivallan toimituksia ja vielä
omankin kylänsä väkeä.

3.
MITÄ TUO YMMÄRTÄVÄINEN MYLLÄRI SANOO
Tällaista pahaa ja syntistä elämätä nähtyänsä Toivonen tuli vihaiseksi.
Hän meni myllärin tykö, niin kuin hänen oli aina tapansa, koska hän oli
pahoilla mielin. Ja kuin siellä tuo ihana Elsa hänelle suloisesti
naurahteli, katosi kaikki harmi, ikään kuin musta pilvi hajoaa auringon
säteistä.
Toivonen sanoi myllärille: »Kuinka nämät ihmiset ovat niin
jumalattomia ja heidän majansa niin täynnä viheliäisyyttä! Ei ennen
niin ollut. Silloin oli vireys pelloilla, siivo ja siisti kylässä, sopu ja
yksimielisyys huoneissa ja rikkautta aitoissa. Silloin talonpojat pidettiin
kaupunkilaisilta kunniassa, ja heitä kutsuttiinki Kultalan pohatoiksi.
Nyt on kaikki aivan toisin, köyhyys asuu pahuuden kanssa huoneissa.
Mitenkä sota on niin paljon pahaa