Kultala | Page 2

se

ollut hänen mieleensä.
Ja kuin Toivonen huomen aamulla tuli eineelle, oli hänen nenänsä alta
huuli-parta poiskadonnut. Toivonen olisi kernaasti elinkautensa asunut
mylly-talossa; sillä mylläri ja hänen vaimonsa olivat hyviä ihmisiä, ja
Elsan silmistä loisti selkiästi hänen hyvä sydämmensä. Mutta viikon
perästä taisi jo Toivonen muuttaa isänsä vähäiseen huoneeseen. Hänellä
oli viiden tynnyrin alaa metsää ja niittyä ja viiden tynnyrin alaa
peltomaata. Tähän osti hän muutaman lehmän myllärin säästämillä
rahoilla.
Ja koska huonet oli vanha ja huonossa tilassa, sai hän kyläkunnalta
hirsiä ja kiviä. Nyt rupesi hän kaikki parantamaan, veistämään,
höyläämään ja puhdistamaan. Itse hän muurasi, ja teki kaikki työt,
aamusta iltaan saakka askaroiten, että se tulisi kauniiksi ja sieväksi,
eikä kuitenkaan paljon rahaa maksaisi. Syksyllä oli hänen vähä
huoneensa sievin ja kauniin kaikista koko kylässä, ja seisoi virran
vieressä olevan kryytimaan keskellä. Ja kryytimaa oli koria kuin ikään
joku kaupungissa oleva. Vielä olivat sen tiet ja polut hiedalla ja soralla
peitetyt. Hän oli varsin hyvillä mielin, koska myllärin Elsa välistä
viheriäiseksi maalatun aidan yli kurkisti hänen kryytimaahansa; Elsa oli
myös kukkiakin ja kukan siemeniä antanut, ja lupasi hänelle vielä
enemmin keväimeksi.
Kultalan asukkaat eivät isoon aikaan tietäneet, mitä he Toivosesta
ajattelisivat. Hän oli sodasta takaisin tullut yhtä köyhänä kuin sinne oli
lähtenytkin; sen he kyllä havaitsivat. Kaupungista oli hän tuottanut
vaatet-arkkunsa, jossa myös oli ollut kirjoja. Siinä oli kaikki hänen
tavaransa. Mutta ei suinkaan rahat näyttäneet arkusta liian painaneen.
»Kuinka hänen liene laitansa?» sanoivat muutamat. »Hän on köyhä
raukka ja typerä päälliseksi, joka ei ole ymmärtänyt sodassa etuansa
katsoa. Ei hän sunnuntainakaan voi eli raski mennä krouviin ryyppyjä
ottamaan. Ja työtä hän tekee kuin hevoinen, päivän koitosta pimiään
yöhön saakka. Se nyt oli hänen onnensa, että hän isältänsä oli jotain
perinyt; muutoin hän olisi seurakunnalle vaivaksi.»
»Kuinka hänen lienee laitansa?» sanoivat toiset. »Ei hän juuri paljon

uro-tekoja ole tehnyt, kosk'ei hän tiedä mitään niistä jutella niinkuin
muut sotamiehet. Ja Jumala tiennee, mistä hän lienee saanut tuon
naarman otsaansa. Hän mahtaa olla iloinen ett'ei hän enään tarvitse
kruutia haistaa.»
»Kuinka hänen lienee laitansa?» sanoivat taas toiset: »Ei hän
kenestäkään huoli, ja sentähden että hän on ollut sotamiehenä, vaatii
hän, että jokaisen pitää häntä kumartaa. Mutta saadaan nähdä. Hän on
ylpiäs peto, vaan varokoon, ett'ei hän lankea.»
»Kuinka hänen lienee laitansa?» sanoivat vielä toiset: »Ei suinkaan hän
ole sodassa mitään hyvää oppinut. Hänellä on kirjoja, joita ei kukaan
taida lukea, kukatiesi ei itse Pappikaan. Ja niissä on niin kummia
merkkejä ja piiruja, että hirvittää niitä katsella. Kuka takaa, ett'ei hän
ole pirun kanssa liitossa.»
»Jumala nähköön!» huusivat muutamat: »Ei hänen ole oikein laitansa,
se nyt on tosi. Ei hän ole yhtään ihmistä päästänyt sisä-kamariinsa, ei
myllärinkään väkeä ketään, joilla kuitenki on hänen kanssansa paljo
tekemistä. Joka yö siellä on nähty valkia palavan, ja akkuna-luukkuin
läpi loistavan. Se kamari on aina lukittu, ja luukut ovat päivälläkin
kiini.»
Niin puhuivat ihmiset, kaikkea pahaa ajatellen Toivosesta.

2.
MITÄ TOIVONEN KYLÄSSÄ NÄKEE
Vaikka ihmiset näin Toivosesta pahaa ajattelivat ja puhuivat, oli hän
kuitenki leppiäs ja kaikkia kohtaan ystävällinen. Alussa hän kulki
ympäri jokaisen tykönä heidän kotonansa, kyseli heidän lapsistansa, ja
heidän taloudestansa, millä tavalla he tiluksiansa viljelivät, ja kaikista
muista asioista.
Entiseen aikaan oli Kultalan kylä ollut jotenki voimakas; ei juuri ylen
rikas, mutta niin että joka talossa elettiin hyvin. Mutta nyt oli siellä

varsin huono tila ja köyhyys. Rikasta eli varakasta ei ollut kuin juuri
muutama talonpoika, krouvari ja mylläri. Muitten tykönä oli köyhyys ja
viheliäisyys silmin nähtävät. Sadasta talon-isännästä lähetti
kaksikymmentä lapsensa kerjäämään; kuusikymmentä tulivat
jotenkuten aikaan, vaikka olivat sangen velkaantuneet, ja vaan
muutamat olivat vielä niin voimassa, että jaksoivat ulostekonsa maksaa
ja pystössä pysyä.
Jo huoneitten ulko-näöltä taittiin arvata, kuinka huonosti sisällä mahtoi
olla. Seinät olivat monessa mutkassa, katot tuulelta raiskatut ja sillensä
jääneet, ilman korjaamata; akkunanklasit rikki, ja reijät rievuilla kiinni
tukitut eli tuohilla paikatut. Kuin sisälle mentiin, tuli paha löyhkä eli
haju vastaan; likaa oli joka paikassa, pöydät ja penkit pesemätä, laattia
oli sekä rikki että myös musta, juuri kuin ei olisi koskaan nähnyt vettä,
niin siihen oli likaa paatunut. Samassa tuvassa, jossa ihmiset asuivat,
nähtiin porsaita ja kanoja, ja vielä sikojakin ja vasikoita. Varsin harvat
olivat ne, joissa oli eri huonet eli kyökki, kussa ruat keitettiin, mutta
kyökki-kaluja eli keittoaseita oli aivan vähän, ja netkin myös huonoja
eli kelvottomia, ja makasivat siellä ja täällä pesemätä. Kryytimaissa ei
ollut yhtään siivoa eli järjestystä; hyvä kyllä, jos saatiin potaatteja
sikain ja ihmisten tarpeeksi. Aidat olivat kehnot, ett'eivät estäneet
sikoja ja muita eläimiä sisälle pääsemästä. Huoneitten edessä oli
sontaläjiä, ja niiden päällä ja ympärillä, huiskin haiskin pelto-aseita,
puita, halkoja, ja kaikellaisia kaluja, joita muutoin ei saatu katon alle.
Miehet ja vaimot kulkivat rikkinäisillä eli paikatuilla, likaisilla
vaatteilla eli ryysyillä, usein viikottain ilman silmiänsä ja käsiänsä
pesemätä. Heidän pienet lapsensa saivat usein puoleen päivään asti
kätkyessä maata ilman korjuta omassa liassansa, ja jotka olivat vähän
vanhemmat juoksivat ulkona melkeen alastomina eli rypöivät tunkiolla,
tahi sisällä