Kullervo | Page 8

Ilmari: ei ole
häntä pilana pidettävä, sen tänäpänä jo toisen kerran näin. Noin
korkean kiven hän metsässä viskasi perääni, koska aioin panna häntä
selkään, siitä syystä, näet seppä, ettei käynyt hän kanssani
lehmäraukkoja pelastamaan petojen kynsistä.
PALVELIJA. Hirveästi tirkistellen, katsahtelee maahan Ilmarinen. Oi
päivää tätä, jona ikävyyden saimme ikivieraaksemme!
ILMARI. Siinä lepäät, naiseni, alkaen kuolon pitkää unta, jossa avattiin
etees Manan ääretön maa! Mikä muutos! Äsken rehoittaen kukoistit,
mutta nyt lakastuneena makaat tässä. Äsken ortteni alla iloisena
emännöitsit, hyöreit ja pyöreit, mutta unohtanut olet nyt askareet kaikki.
Pata tulella keittäjää vartoo, mutta missä viipyy hän? Oi, missä viipyy
hän?
PALVELIJA. Tulisijalta ja pöytäs äärestä on ilo jäähyväiset ottanut.
ILMARI. Äsken lempeä ja tointa täynnä, nyt kuollut kappale, kivi, maa
ja multa.
PALVELIJA (istuu ruumiin viereen ja itkee). Itke, Ilmari, itke!
ILMARI. Itken yöt ja päivät, ja elköön kesällä tällä pajastani nousko
säkenöitsevä sauhu; nyt levätkäät, palkeeni, ja vaikene, alasimen helinä,
koska naistaan itkee Ilmarinen, ikävöitsee Pohjolan keltakiharaista!--Oi
kaipaus ja murhe! nyt teitä vieraikseni tervehdin. (Menee huoneesensa).

Väliverho.
(Kalervon huone Kalalammilla. Yö. Kimmo kutoo verkkoa
pärevalkealla).
KIMMO (yksin). Huomenna, jo ennen päivän nousua, matkustan Ilman
taloa kohden ja Kullervon johdatan uuteen kotiinsa, tänne
sydänmaahan. Kiusaksesi kovaksi nyt sepän naisen karjaa sinun kaitsea
täytyy; sydäntäs tämä kivistää, sen tiedän, mutta huomispäivä
pääsinpäiväs on. Ei aavista isos, ei emos, ei kaunis sisares, ettäs näitä
kankaita vielä samoilet, enkä heille tietoa anna ennenkuin tässä

kattonsa alla seisot. Siitäpä riemu nousee, silloin ilon auringon paisteen
ja kyynelten lempeän sateen yhteen liitymän pitää. Silloin, Kalervo,
partas tärisee kuin haavanlehti myrskyssä ja emäntäs ilon kyllyydestä
valjentuu, ja murheenne sen perään, joka teiltä metsään eksyi ja,
niinkuin näyttää, ainiaksi katosi, keventymän pitää hänen kauttansa,
jonka siaan saatte, hänen, joka teitä lähestyy niinkuin mies vuosia sitten
turpeen alle peitetty.--Mutta murhe raskas teitä painaa nyt, ja väsymättä
te metsät ristiin rastiin kiertelette, etsien sitä onnetonta.--Mutta järvelle
nyt, verkkoani laskemaan, sillä ilma on lempeä ja tyyni. (Menee verkko
olalla. Kalervo tulee).
KALERVO. Ei toivoa tyttärestä, en koreata Ainikkiani enään nähdä
saa.-- Kova onneni, kuin koira, miestä vainoo ja hänen löytää mihen
ikänänsä kätkeyisi.--Erämaahan tänne pakenin ihmisten yhteydestä,
pois verisistä melskeistä pahan veljen kanssa, nähtyäni poikani pienen
kaatuvan ryövärten miekan alle; tänne pakenin, luullen rauhan täällä
löytäväni. --Tosin mulle täällä tytärtä kaksi kasvoi, kuin kaksi
riippuva-lehtistä halavaa, ja heitä katsellessain jo melkein unohdin
menneet pahat; mutta juuri tämä ilo oli sen murheen lähde, joka kovin
meitä painaa nyt, ja parempi, ettei yhtään tytärtä meillä ollut olis, kuin
että toinen heistä näin temmattiin pois teille tietämättömille.--Niinpä
täällä, tällä kämmenen-levyisellä ajalla, joka milloin lyhyeksi, milloin
pitkäksi näyttää, mutta on toki lyhyt ja paha, ukkoa kiukkuinen kohtalo
vainonnut on. Mutta arvettunut on pistoksista sydämmeni pinta ja
arvista kovaksi kamartunut. (Kalervon emäntä ja Kelmä tulevat).
K:N EMÄNTÄ. Missä on hän, missä? Sano missä vieno Ainikkimme
on.
KALERVO. En tiedä hänestä minä, mutta olisko sinulla syytä
luullaksesi tytön kotiin joutuneeksi?
K:N EMÄNTÄ. Tiellä tullessani keskustelin onnen kanssa ja kiivaasti
manasin häntä toivoni mukaan myöntymään. Häntä manasin ja rukoilin
saattamaan niin, että, palattuani metsästä, mua Ainikki kotona vartoisi.
Niin tingin onnen kanssa ja tein niinkuin mieletön; toivoni todeksi
uskoin ja iloisena ja nopeasti, kuin pinokärppä pieni, juoksin kotoa
kohden. Niin vimmattu murhe leikkiä lyö ja viimein leikkinsä todeksi
päättää, niin katala tein ja tuskani enensin vaan. En näe tässä Ainikkia,
en lastani näe.
KALERVO. Et koskaan häntä näe. Jos säästitkin hänen pedot, niin

eksyneen kauhistukset lempeän luontonsa viimein toki menettivät.
K:N EMÄNTÄ. Oi tämän murheen syvyyttä!
KALERVO. Syvä murheemme on, mutta valitus ei auta, koska jumalat
meidät kironneet ovat. Kovan onnen kohdatessa paras keino, sydäntä
koventaa.
K:N EMÄNTÄ. Koventaa, ei, vaan auki repiä tahdon sydämmeni
haavat ja koskena juoskoon veren ja kyynelten virta. Tuskaa himoitsen
ja tulen povessani tahdon kiihoittaa, kunnes kaikki kartena katoo, ja
tämä oli äitin murhe, niin hän tytärtänsä suri, kaunoista Ainikkiansa.
Ainikki! Alati kaikuu korvissani äänes, joka pelastusta huutaa, mutta
kenkään sinua ei toki armahda. Missä on nyt asuntosi, missä pöytäs,
patas ja valkeas, missä olet nyt, nyt, haastellessani näin, missä olet, jos
elon neste vielä suonissasi juoksee? Ehkä huosutat paraikaa
sammaleisella kuolinvuoteellas etkä vesipisarata janos sammutteeksi
saa. Ehkä hourit myös, haastelet kivien, kantojen ja puitten kanssa, ja
anot heiltä lievitystä tuskalles, mutta turhaan. Oi luonto niin lempeä ja
tyyni ja kuitenkin niin lemmetön! Sinä kantaja tyly, sinä armoton
toukontamma, joka varsojas et imetä, vaan omille rinnoilles heidän
nääntyä annat. Oi! --murhetta tänkaltaista ei äitin sydän kanna; sen alle
pian vaipuu hän, jos päästöä ei tule. Pilvien hallitsija, tänne katsahda ja
armahda pian!
KELMÄ. Valitukses, emo, mieleni murtaa, kuolettaa.
K:N EMÄNTÄ (syleillen Kelmää). Kuollaan, tyttäreni, mennään maata
viheriän peiton alle, vasta siellä Ainikin unohtaa taidamme. Oi
Kelmäni!
KELMÄ. Kurja emoni!
KALERVO (repien tukkaansa). Kirous, kirous ja pimeys vallitkoon!
(Kullervo tulee).
KULLERVO. Ken asuu tässä?
KALERVO. Kolme kirottua henkeä.
KULLERVO. Olkoon heitä neljä.--Saanko hieman vettä, kylmää vettä?
KELMÄ (juosten isänsä turviin). Ken ollee hän, hänen muotonsa