Kullervo | Page 5

itse karjansa pedoksi nyt muuttuu, ja naudoistasi,
Ilman emäntä, ei sinun enään sarveakaan näkemän pidä. (Viskasee
konttinsa metsään). Kaitsemisesta jo tarpeeni sain ja virkani hyvästi
jätän.--Tämä päivä, tätä ennen niin pitkä, nyt ehtoosen kiirehtii kuin

nuoli ja päättyy pauhinalla. Juones, Pohjolan tytär, nämät hetket lyhensi
ja tyyneyden kiusan myrskyn kohinaksi muutti; sillä ennen iltaa on
karjas hävitetty ja ilovalkeana huonees loistaa.--Tämänmoista jotain
toivoin, ja olkoon niin, kuin vaan ilman äärtä on. Hyvä tahi paha, yhtä
kaikki!--Jos loihtia taitaisin, niin metsän petoja joka tuulesta saattaisin
tänne ja aterian heille rakentaisin. (Ajatar tulee). Ken sinä, jonka muoto
niin hurja on ja hävytön?
AJATAR. Se, joka toivos täyttää taitaa.
KULLERVO. Mitä toivoin?
AJATAR. Metsän petoja tänne.
KULLERVO. Miksi?
AJATAR. Karjan surmaksi ne saisit, ettäs naisen pilkan maksaisit, joka
kiveä sun antoi leipänä kantaa.
KULLERVO. Jotain tietävän näyt. Mistä olet, mikä nimes on ja
toimitukses?
AJATAR. Ajattareksi mua kutsutaan, asuntoni vuorten vinkalo on ja
virkani: ihmisiä vainota. Lempo ja maahiset mua palvelevat ja heidän
avullaan voin paljon matkaan saattaa.
KULLERVO. Sinä Hiien heimoa olet?
AJATAR. Emoni isä ankara Hiisi on.
KULLERVO. Sukua näin suurta, niin ehkä olet harjaantunut
loihtimisessa. Tee, mitä taidat, noidu tänne kaikki metsän pedot, ja
mässätkööt karjassani!
AJATAR. Sen kohta teen, mutta elköön pysäykö kostos siihen, vaan
vanno minulle, ettäs Ilmarisen koko perheen hävität!
KULLERVO. Vannoisinko sinulle, ämmä?--Mutta totuus on, että sepän
huoneen jo itse polttaa päätin. Sen tänä ehtoona teen, mutta verta en
toki vielä laske. (Sinipiika tulee vasemmalta). Ken tulee tuossa? Ken
olet sinä houru, joka kannat muotoa näin armasta ja hymyelet niin
makeasti mailmalle, jonka menoa viisaan kirota täytyy?--Pois tämä
muoto, tyttöseni! se ei maksa vaivaa, usko minua, ei maksa se vaivaa.
SINIPIIKA. Murhetta nähdessäni, sen muodon kannan; mutta
iloitsenpa, koska täällä iloa havaitsen.
AJATAR. Viekotustaan kavahda: se muoto niin viaton ja vakaa, se
viisaan pettää. Poistaa tuo sinun täytyy.
KULLERVO. Sen teen, mutta enpä toki sinun käskystäs, ilkeä Ajatar.
Luuletko, että vallassasi olen tai että edes suosiostas huolin, vaikkas

mahtavakin olisit? (Sinipiialle). Kuitenkin olet sinä, imelähuulinen
impi, mulle vielä vähemmin armas ja parasta, ettäs siirryt meistä pois;
mutta mielin kuitenkin kysyä ken olet ja mikä virkas on?
SINIPIIKA. Metsola kotoni on ja siinä myös virkaani harjoitan. Minä
vaeltajalle hyviä neuvoja annan, eksyneelle osoitan oikean tien ja
murheellista lohdutan.
KULLERVO. Impi, sun elämäs on autuus.
AJATAR. Hän kiemailee, kiemailee.
SINIPIIKA. Kullervo, vielä valjeta taitaa kohtalos synkeä yö;
sentähden mieles masentua anna ja kuule mitä sanon!
KULLERVO. Myöhään tulit, Havulinnan impi, myöhään.
SINIPIIKA. Ellös toivoa kadottako.--Kiurun viserryksen korkeuden
kumosta kuulet, malta se merkki!
AJATAR. Korpin raakumisen vuoren jyrkältä kuulet, malta se merkki!
SINIPIIKA. Korpin ääntä en ymmärrä, mutta pieni kiuru sanoo, että
Kullervon onnen tähti vielä kiiltää taitaa.
AJATAR. Kiurun ääntä en ymmärrä; mutta musta korppi sanoo, että
koska lumivalkeaksi hän muuttuu, silloin kiiltää Kullervon onnen tähti.
KULLERVO. Hyvin ennustettu, Ajatar.
SINIPIIKA. Kullervo, sun isäs ja emos, he elävät vielä.
AJATAR. Sen valehtelet.
KULLERVO. Sinä huono tietäjä.
SINIPIIKA. Ilkeä vaimo, joka pahuudesta iloitset!
AJATAR. Totuutta haastelen ja vihaan valhetta, joka kielestäs virtaa.
SINIPIIKA. Minä en valehtele.
AJATAR. Sen teet, sinä maikaileva vauva. Jos tahtoisin, niin tuulen
kierroksissa sinun puhaltaa taitaisin aina Lapin tuntureille.
SINIPIIKA. Siihen puuttuu sinulta voimaa.
AJATAR. Ellös vihaani kiihoitelko.
SINIPIIKA. Sitä en pelkää.
KULLERVO. Riitanne katkaista tahdon. (Ajattarelle). Sinun
palvelukseeni otan, mutta eron tämä toinen saa.--Lähe tästä, nuori
nainen!
SINIPIIKA. Oman onnes tähden tee se itse pian, kiirehdi tästä koillista
kohden, kunnes ehdit järvelle, joka Kalalammiksi kutsutaan! siellä
asuvat isäs ja äitis.
KULLERVO. Tiedä, neito, että kymmenittäin talvia sitten tuiskunut on

ja kesiä viheriöinnyt, koska he tuhaksi ja tomuksi tulit. Kalman
kankaita he parhaallaan samoilevat.
SINIPIIKA. Sama aurinko, joka meille paistaa, paistaa heille myös, ja
heidän asuntonsa on pieni mökki kuusistossa Kalalammin partaalla.
KULLERVO. Mutta surma heidät kohtasi tulessa ja liekissä. Kuuletko
mitä sanon?
SINIPIIKA. Tulesta he pelastuivat kenenkään tietämättä ja pakenivat
erämaihin, jossa vielä elävät.
KULLERVO. Tuska ja kuolema! Olisko se totta? He eläisivät
vielä!--Mutta olkoon niin; en tahdo heistä tietää, en tahdo. Ei kelpaa
enään tämä maa päiväpaisteelle sille, se pimeyttä, sadetta ja myrskyä
tahtoo, koston myrskyä, ja sade olkoon verenvuodatus, koska rosmona
metsän pimeydestä käyn.--Jätä meidät tyttöseni, ja elä tarinoillas
kostoani pilaa! Mene tiehes, valheen neito ihanassa haamussa!
SINIPIIKA. Niinkuin onnes, poistun sinusta nyt ainiaksi. Nyt vasta
mies mieletön, kavahtaos jumalten vainoa. (Menee).
KULLERVO. Kaikki menkäät, niin jumalat kuin sinä! Yksin öisillä
ahoilla Suomen saarta samoilla tahdon, yksin niinkuin mäyrä, jonka
huvitus pimeys on. (Ajattarelle). Mutta miksi viivyttelet sinä? Käy
toimeen ja tee parastas; työssä ompi maksus.
AJATAR. Malta: jo ennen tuon pilven välttymistä päivän kasvoin
edestä on Ilman karja surmansa saanut. (Menee).
KULLERVO (yksin). Miksi ompi sydämeni jaettuna vielä ja
kahdakkielin haastelee? Mutta tästälähin kuulla tahdon vihan ääntä
vaan ja koston kuiskausta. Sepä sopii hänelle, joka päättänyt on jättää
pirttien suojan ja metsiin asumaan mennä, jossa ystävänsä ainoa on
loimottava nuotiovalkea. Siellä me kuin veljet toinentoisemme kättä
likistelemme, koska talven myrskyt käy ja taivaan tähdet