Kullervo | Page 3

orjan vangitsevat ja omistajansa käteen tavaran jälleen tuovat.
Rupeisinko rosmoksi, metsän vallattomaksi pojaksi? Talven kylmyys
rosmon metsistä pakoittaa. Emmehän taida siellä eleskellä sekä kesät
että talvet, niinkuin sinipiiat Havulinnan liepehillä? Mutta orjanako
tässä Unnon sarkaa kaivaisin sekä sateessa että päivän kuumassa
paisteessa? Kiusa ja kuolema! Mutta taasen tässä verkastella näin ja
ajan juoksua katsahdella poven halkaista tahtoo ja tukehuttaa vihaisen
mielen. Kimmo, oletko vangista vuoressa kuullut? On teräsvuori, joka
tuhansia penikulmia korkeuteen kohoaa, tuhansia tunkee syvyyteen ja
sama on sen levyys ja pituus. Keskellä tätä vuorta, sen sydämmessä
löytyy komero, niin pieni, että vanki, joka siellä nääntyy, tuskin
kymeröissä mahtuu siinä istumaan, eikä läpeä niin suurta, että hyttynen
hengittää taitaisi, juokse tästä tulos raikkaasen ilmaan. Tähän kuumaan
ahtauteen vanki ainiaksi tuomittiin, sillä kuolla ei hän saa, vaan
tukahtua ikuisesti täytyy, ja ikuisesti enenee kolossaan tulinen kuumuus.
Niin hän kauvas kätketyssä kammiossaan asua saa vuosituhansien
kuluessa; mutta tämä on tuska.
KIMMO. Ääretön.
KULLERVO. Oletko ennen tätä kuullut?
KIMMO. En.
KULLERVO. Sen näet. Tässä tukehtua tahdon ja sentähden raikasta
ilmaa himoon, himoon kostoon käydä, nurin niskoin itseni viskata
siihen tuulenpuuskaan, jossa kuitenkin hetken uiskennella saisin.
(Kiristää Kimmoa kurkusta). Mies, oletko tästä vangista vuoressa
ennen kuullut? Oletko kuullut hänestä?
KIMMO. Mitä tarkoitat?
KULLERVO. En tiedä mitä tarkoitan. Mutta inhoittavan salamurhan

kerran teit, niinkuin itse tunnustit.
KIMMO. Kullervo!
KULLERVO (aina kiristäen Kimmoa kurkusta). Annas kun kostan sen;
paikalla tahdon sen kostaa.
KIMMO. Murhaatko minun?
KULLERVO. En, mutta suo, että kuristan sinun, likistän ryysyksi
maahan. Olethan salamurhan tehnyt?
KIMMO. Hellitä, ystäväni! (Kullervo hellittää). Malta mitä teet, ja
asiasta, jonka sulle ilmoitin, elä sanaakaan hiisku. Sinä kurjan tilani
vielä kurjemmaksi tehdä tahdot.
KULLERVO. En tahdo, ja tiedä, että salaisuutes minulla on kuin
kätkettynä vuoren alle.--Miksi kohtelen sinua näin?
KIMMO. Tyynillä teillä aatukses käytä, että veres jähtyä sais.
KULLERVO. Tyyni olla tahdon ja kylmä, kuin jää: Untoa ja väkeänsä
tästälähin katselen, kuin lumiäijä lapsia, jotka hänen tehneet ovat, mutta
vaikka oma kättensä teos, se yöllä heitä kuitenkin kamoittaa kuin
kuolleen haamu.--Ainiaan tyyni! Elköön rävähtäkö silmä, vaikka järisis
ja kukistuis maa! Niin tyyni!--Mikä on tänäpänä tehtäväs ollut, koska
näyt niin väsyneeksi? Kenties viljaa puinut olet tai vetänyt nuottaa
kivisellä rannalla?
KIMMO. Karjan jälessä metsässä juosnut olen. Nyt sieniä on kosolta ja
sienet karjan hajottaa.
KULLERVO. Siivo mies on Kimmo; toki muistan hänen
toisenkaltaiseksi, hurjaksi ja itsepintaiseksi, koska isääni hän palveli.
KIMMO. Vuosien kuluessa muuttua taidamme, kuitenkin on meissä
aina jotain alkuluonteestamme.
KULLERVO. Mitä muistelet isästäni?
KIMMO. Hän kiivas oli, mutta rehellinen.
KULLERVO. Nuottaako olet tänään vetänyt?
KIMMO. Päivän karjassa käynyt olen, niinkuin sanoin.--Mies, muotos
kauhistaa; tämä terävä ja kylmä katsanto on kärmeen. Kelmeäksi
poskes käy ja hammasta puret, että kovin paisuu leukas jännelihat.
Heitä Hiiteen tämä muoto; mykkä peikko meitä kamoittaa enemmin
kuin se, joka kirkuu ja peuhaa.
KULLERVO. Kuinka kauvas luulet vielä iltaan olevan?
KIMMO. Ei kauvas. Mutta jotain vielä sanoa tahdon. Liian pitkän ijän
kiusoillemme annat, jos luulet niiden ulettuvan toiselle puolelle hautaa.

Tosin Väinö Tuonelasta haastelee ja sen kuumista paateroista, mutta ne
tarinoita ovat, ystäväni.
KULLERVO. Kuinka lienee?
KIMMO. Kaikki synkeä kuolo päättää; tämän veliriidan myös, josta
nyt kärsimme, se viimein sovittaa ja ikuisen rauhan tuo.
KULLERVO (huoaten äkisti ja syvään). Miksi eivät käyneet sovintoon,
koska elon päivä vielä molemmille paistoi? ja kaikki olisi nyt toisin.
Iloisesti nyt asuisimme Kalervolan avarassa pirtissä, joka keskellä
peltoja lakealla kunnaalla seisoi, ja metsät, joissa murisit karhut ja
kuhertelit terret, ympäröitsivät tämän tienoon. Hauskasti, Kimmo, siellä
eläisimme.--Voimallinen aika, lievitä sun kankaastas se verinen kude,
joka kahdesta veljestä siihen revittiin! Käännä pyöräs ympäri ja kiiritä
se entisyyteen takaisin, kunnes lapsena, mutta tällä tiedolla, kotovuoren
harjanteella seisoisin ja ravistelisi kihariani pohjatuuli! Siinä pyöräs
pysähtyä saisi ja kääntyä taasen pyörimään eteenpäin pitkin ääretöntä
avaruutta; mutta tietäisinpä sillon kuinka häntä seuraisin. Kahden
veljen viha sillon vielä äänetönnä idäntyis, ja koska ulospuhjeta se
tahtoisi, niin Väinön kannel, niin matkaan saattaisin, sen kohta
tukeuttaisi, rauhan tekisi ainiaksi ja kättä puristaisit Kalervo ja Unto
ikisovinnoksi. Silloin vuoden kierrellessä vuoden perään miehistyä
kelpais isän ortten alla ja Metsolan linnoissa piehtaroita, kirkas keihäs
kädessä. Sodalla tulisella kävisimme Pohjolaan, perikatoon
hävittäisimme ylpeän suvun ja voiton pauhinalla sieltä kääntyisimme,
eikä kenkään enään rohkenisi Kalevan kansalta veroa vaatia, vaan
nousisi meille aina vapauden jalot päivät. Silloin, Kimmo, sillon
kelpais täällä elää tämän korkean sinertävän katon alla, jonka pielet
kaukarannalla seisovat.--Mutta näinpä itseäni kiusaan, katsellessa
löyhkäävältä tienoolta onnen kaukaista maata, joka eteeni nousee, kuin
korkea, kultainen hongisto, mutta toisella puolella mahdottomuuden
merta. Nähdessäni tätä, kiertoilen tässä, ja ilma, jota hengitän, on
kirouksen, sumu ja kaasu. Mutta väsyneeksi tunnun ja uni
silmäkansiani painaa: nyt maata menen sammalvuoteelleni metsässä,
kaikki unohdan ja nukun. (Unto ja Ilmari tulee huoneesta).
UNTO. Kullervo, nyt huoneeni jätät ja Ilmaria seuraat, sillä hänelle
myin sinun orjaksi, hän tehköön kanssas mitä tahtoo.
ILMARI. Paimenen viran sinulle annan, ja jos siivosti itses käytät, niin
hätä päällesi ei käymän pidä, mutta mielisitkö juonitella, niin kyllä sun

ohjata tiedän.
UNTO. Kaunokautoiset kenkäs tästälähin--pahasti kyllä--soihin sotkea
saat