Kullervo | Page 2

arvaat, mutta niin hienoa kuin tahtoisin, en toki
käsittänyt ole. Käännynpä nyt taasen kotoani kohden.
UNTO. Ja siellä sua odottaa naises nuori, Pohjolan kaunis tytär.
ILMARI. Hauskalla mielellä kotihin käyn, sen todistan.
UNTO. Ja pian, niin toivoa mahdat, hän sepän pienen sulle lahjoittaa,
joka kerran alasinta kanssas kilistelee.
ILMARI. Enkö toivois sitä?
UNTO. Mutta eipä suonut onni mulle perillistä ainoaa.
ILMARI. Sulle verinen kohtalo pojan antoi, veljesi Kalervon pojan,
jota isän kädellä hoitaa taidat.
UNTO. Tätä pedon sikiötä lapsenani pitäisin? Hän huoneeni kauhistus
on, ei ketään hän vääjää, vaan kaikkia uhaten kohtelee; sillä eipä käy
hänestä pilaa tehdä, koska on hän joltain peikolta peloittavan voiman
saanut. Kovasti itsiäni syytän, että kerran häntä armahdin enkä
surmannut häntä ynnä sukunsa kanssa. Nyt en mieli enään käsiäni
vereen ryvettää, sitä en mieli tehdä.
ILMARI. Koska näin loukkaus-kives hän on, niin miksi et häntä luotas
saata? Myy poika minulle, minä paimenta olen vailla ja tämänmoisen
juuri tarvitsisin.

U:N EMÄNTÄ (tulee huoneesta). Tule vieraaksemme, seppä Ilmari, ja
elä ohitsemme käy.
UNTO. Asiaa tuumailla tahdon.--Mutta astu kattoni alle, Kalevan poika!
(Unto, Ilmari ja U:n emäntä menevät huoneesen. Kullervo tulee ja
viskasee kirveen olaltansa).
KULLERVO (yksin). Kasken kaa'annasta tulen; mutta mitä siitä? Oi!
olisivat kaikki puut yksi puu, kaikki kirveet yksi kirves, niinkuin tarina
kertoilee, ja minä kirveellä ankaralla tämän taivaskorkean tammen
kaataa saisin, niin tietäisinpä mitä kohden.--Vereni polttaa tänäpänä, ja
mieleni riehuu koska isäni veljeä muistelen. Unto, kuinka kauvan
povessani säästelen sua kohtaan vihani tulta?--Mutta kohta sen teen,
teen koston työn, koska sovittaa vaan aika, että kerralla kaiken perhees
surmata taidan, niinkuin Kalervon perheen menetit sinä. Isäni ja emoni
murhasit, poikansa orjaksi teit ja otsaansa poltit merkin, josta häpeä ja
kirous paistaa. (Kimmo tulee). Tuossa tulee orjakumppanini, Kimmo.
Kimmo!
KIMMO. Mitä tahtoo Kullervo?
KULLERVO. Näetkö tätä merkkiä?
KIMMO. Näetkös tätä, joka tässä keskellä otsaani irvistää? Sinullepa
se ylemmäs on painettu, että keltaiset kiharas sen peittää taitaa, mutta
tämä tässä näkyy aina niinkuin pilkku härän ottikossa.
KULLERVO. Siinä, missä miehuus loistaa, istuu meillä tämä
variksen-jalka ja polttaa meitä ijankaikkisesti, polttaa vielä Tuonen
maassa.
KIMMO. Orjia olemme, ikeen alle meidät notkisti kova onni.
KULLERVO. Ei iestä yhtään, mies.--Mutta miksi meitä surman
päivänä armahtivat, koska hävitettiin isäni huone ja sen asujamet, paitsi
me. Jospa miekka meidätkin silloin kaatanut olis!
KIMMO. Unto, kenties, asiaa ei enään verisemmäksi tehdä tahtonut.--
Muistatko tätä kauheata päivää?
KULLERVO. Niinkuin muistelee polvenkorkuinen poika. Synkeät ajat
olivat, kaksi veljeä sillon toinen toistaan verisesti vainoivat.
KIMMO. Ensinpä Unto eripuraisuuden siemenen kylvi ja viha kiihtyi
vimmatusti, kunnes miekan melskeissä verta laskettiin. Mutta viimein,
salaa niinkuin haukka, karkasi Unto joukkonensa isäs huoneen päälle ja
surmasi Kalervon perheen. Toki jätti hän meidät, jotka vielä kovempi
onni orjuuteen heitti; mutta eipä meistäkään sillon Kalma kaukana ollut.

Muistatko, mies, kuinka piennä poikana sinä sillon kuumassa
melakassa itses käytit?
KULLERVO. Se jo muistostani on kadonnut.
KIMMO. Koska ottelu kiivain oli, niin väkisin itses emosi käsistä irti
riistoit ja ryntäsit tappelijain sekaan, jossa kova vaara isääsi uhkailevan
näkyi, mutta tuskin ehdit miekkain vinkunan ennenkuin kaaduit.
KULLERVO.. Seisoinpa sillon lähellä Tuonen rantaa, mutta
kiukkuinen kohtalo mun takaisin veti näitä päiviä näkemään.
Tapahtuipa niin; mutta hävittäjää kohtaan koston vannonut olen.
Kuoleman ja tulen heidät menettämän pitää, ja äänettömyyttä ympäri
entistä Untolaa elköön hämmentäkö muu kuin huuhkain käheällä
huudollansa.
KIMMO. Vaiti huuhkaimen huudosta. Sitä muistellessa läpi ruumiini
väristys käy.
KULLERVO. Sinua kamoittaa kurjan linnun ääni?
KIMMO. Malta! Koska kohtalomme yhteinen meidät niinkuin veljiksi
tehnyt on, niin asian sulle kertoa tahdon. Kuule, mitä sanon: minä
murhamies olen.
KULLERVO. Oi Kimmo, mitä ilmoitat!--Mutta mille tuntuu
murhamiehenä olla?
KIMMO. Kullervo! kuumasti sydän povessa tytkyy, muisto riutuu ja
elon kirkas päivä ehtooksi käynyt on.
KULLERVO. Jotain tämänkaltaista siinä tilassa kuvaillut olen ja
arvellut mitä tekisin.--Mutta kenen kalmanhaisu sinua vaivaa?
KIMMO. Erään Untolaisen; sillä näiden kahden veljen vihan tähden
moni itsellensä toimitti pikimustan sydämmen; minä myöskin osani
sain, ja näin oli tapaus: Äskenpä Unto miehinensä pahoin isäs karjan
riistänyt oli, huhtansa polttanut, laihon juuri terää tehdessä ja
kivistelivät mieltäni nämät rosmotyöt, että kostaa tahdoin ja pianpa
toivoni täyttyi myös.--Metsässä käydessäni erään Unnon miehen
kohtasin ja paikalla vasamani läpi selkänsä ammuin, että kärki ulos
rinnasta tunki. Kiljahtaen kaatui hän ja vereensä nukkui, mutta suohon
ruumiinsa hautasin ja haudan sammaleilla peitin. Mutta tehdessäni tätä
lenteli ympärilläni huuhkain, ilkeästi huudellen, ja senpä tähden
kamoittaa mua vielä tämän linnun ääni. Sillä olenpa katala mies ja
muistelen levottomuudekseni, mitä tehnyt olen, vaikka tiedän, ettei käy
sitä parantaa.

KULLERVO. Teit sillon salamurhan, mies!
KIMMO. Tämä jääköön tähän; mutta kuule varoitukseni: kätes verestä
säilytä ja koston tuumat aivostasi poista; melkein aina työtänsä kostaja
katuu, mutta katumuksensa on myöhä.
KULLERVO. Malta: miten elää tässä palvellen sukuni
surmaajata?--Mutta Unnolle ei toki hyötyä työstäni oleman pidä, sillä
orjana en hälle siivosti askartele, vaan ylpeästi tässä ympärillä
käyskelen ja katselen muiden raatamista ja vaiti olen. Mutta tämä
sappea tekee, polttaa vertani ja silmät päästäni puhkaista tahtoo. Juuri
niin, Kimmo, mutta mitä hankkisi mies? Karkaisinko? Mutta merkityn