Kullankaivajat ja indiaanit | Page 7

tarvinnut useampia syitä selittääkseen haluansa
kiivetä vuorelle, ennenkuin kukaan muu olisi sen tehnyt. Henry
Tresillian ei vähemmässäkään määrässä epäillyt tämän selityksen
todellisuutta. Hän ei edes voinut aavistaakaan, että gambusinolla voi
olla toinen vieläkin tärkeämpi syy. Hän itse oli metsästyksen ja
luonnontieteen suuri ihailija ja suostui ihastuksella seuraamaan Pedroa
tällä retkellä. Salaperäinen vuori tarjoaisi hänelle epäilemättä
useamman kuin yhden merkillisen nähtävän, joka runsaasti palkitseisi
ylöskiipeämisen vaivan.
Jos sanomme totuuden ja ilmaisemme nuoren englantilaisen salaiset
ajatukset, niin täytyy meidän lisätä, että hän ryhtyi vuorelle nousuun
sillä tarkoin punnitulla päätöksellä, että sennorita Gertrudelle toisi joko
jonkun harvinaisen kukan, jonkalaisia tämä kokoeli, tai jonkun linnun
loistavalla höyhenpeitolla tai jotain muuta voitonmerkkiä, joka

vastalahjaksi tuottaisi hänelle suloisen hymyilyn kauniin tytön puolelta.
Kaikki nämä yhdistyneet syyt vaikuttivat, että Henry Tresillian täysissä
tamineissa eikä suinkaan vähemmin pirteänä kuin Pedro, jätti telttansa
samassa tuokiossa kuin toinen kömpi ulos siitä vankkurista, jossa oli
yönsä viettänyt. Henry oli puettuna englantilaiseen metsästyspukuun,
joka soveltui hänelle oivallisesti, ja metsästyslaukku hartioilla sekä
kaksipiippuinen pyssy kädessään hän näytti enemmin valmistuneelta
ahdistamaan fasaaneja rajoitetulla metsästysalueella tai metsäkanoja
eurooppalaisella arolla, kuin että olisi voinut vastustaa eläimiä, jotka
kenties eivät olleet niinkään vaarattomia.
Mitä gambusinoon tuli, oli hän puettu niinkuin edellisenäkin päivänä
ammattitoveriensa omituiseen pukuun, mutta oli varustanut itsensä
oikein hyväpiippuisella tuliluikulla ja jonkunlaisella pienellä lyhyellä
miekalla, jota täällä kutsutaan machete tai joskus cortante.
Koska kaikesta jo edellisenä iltana oli sovittu, lausuivat metsämiehet
toisillensa ainoastaan »hyvän päivän« ja menivät sitte hankkimaan
itsellensä vähän aamiaista. Kohta ojensi heille muutama kullankaivajan
vaimo kupin suklaata sekä _tortilla enchiladan_, puhutellen heitä
muutamilla ystävällisillä sanoilla. He joivat kiireesti suklaansa,
haukkasivat muutaman suuntäyden äsken mainituita maissikakkuja,
kuivia ja kovia kuin nahkaa, mutta välttämättömästi kuuluvia kaikkiin
meksikolaisiin aterioihin, sekä hiipivät sen perästä äänettöminä korralin
ulkopuolelle.
Pedroa vaivasi suurempi malttamattomuus päästä matkalle, kuin
asianlaita vaatikaan. Aivan varmaan tosin löytyi tuolla Salaperäisellä
vuorella hänen tähän saakka yksinänsä tuntema alkamiskohta siihen
aarnioon, jonka edellisillä tutkimusretkillänsä oli löytänyt. Mutta aivan
nähtävästi tuotti hänelle levottomuutta ja sielun häiriötä joku toinen
ajatus. Hän oli synkkä ja hajamielinen sekä vaipui ajatuksiinsa ja oli
ääneti. Henry seurasi häntä sanaa sanomatta.
Nouseminen Salaperäiselle vuorelle alkoi melkein heti, kun olivat
leiristä lähteneet. Tämä oli ainoastaan mahdollista kiipeämällä ylös
uomaa myöten, jonka oli kovertanut vesi ylhäällä kukkulalla olevasta
lähteestä, joka joskus myrskyisinä talvina sai aikaan varsinaisen
vesiputouksen. Tämä oli kuivana vuoden aikana kivisenä juopana,
jonkunlaisena halkeamana kalliossa ja nousi melkein kohtisuoraan
tasangolta huipulle kahden mahdottoman kivimuurin välitse. Sen

keskessä juoksi puro, joka tätä nykyä ei ollut muuta kuin vesiviiru.
»Uh! Ennen tahtoisin kiivetä nuoraportaita ylös!« sanoi Henry.
»Kieltämättä on tuo rahtusen vaivaloista,« vastasi Pedro, »mutta se on
ainoa keino, miten voi päästä tasangolle.«
»Eikö löydy mitään muuta tietä toisessa paikassa?«
»Ei vähintäkään. Kaikilta muilta puolilta ei vuori ole muuta kuin
ääretön muuri, jonkunlainen linnoitus, joka on syntynyt jonkun luonnon
oikun kautta, kaikilta tahoilta äkkijyrkänteitten puolustamana, joiden
päälle ainoastaan linnut voivat päästä. Eivät edes antiloopitkaan voi
niistä kiivetä ja jos tapaamme sellaisia tuolla ylhäällä, niin ovat ne joko
siellä syntyneet, tai ovat tätä tietä kavunneet sinne.«
»Tämä on todellakin tie vuohille, virkkoi Henry, joka oli huvitettu siitä,
että kivet vyöryivät hänen jalkojensa alla. »On astuttava puolelle ja
toiselle ja syrjäkariin ettei vieri takaisin.«
»Varokaa itseänne, sennorito!«[1] huusi Pedro, kun näki, että
seuralaisensa varomatta astui pyöriville kiville. »Varokaa,
pienemmänkin kiven vyöryminen voi saattaa suuremmankin
liikkumaan paikoiltansa, ja jos nämä kiviharkot vyöryisivät jalkojenne
alta, voisivat ne kimmota alas leiriin saakka ja siellä mäsäksi murtaa
jonkun.«
[1] Nuori herra.
Nuori mies vaaleni, kun ajatteli mitä olisi voinut seurata hänen
varomattomuudestaan.
»Rauhoittukaa,« sanoi gambusino. »Jos joku onnettomuus olisi
tapahtunut, olisimme kyllä sen kuulleet«.
»Voi, kuinka te minua säikytitte,« sanoi Henry. »Mutta teillä on oikein,
pitää askeleitansa varoa«.
Nousemista jatkettiin siis verkemmin.
Verrattain lyhyen ajan kuluessa, sillä heillä oli tuskin enemmän kuin
viidensadan jalan korkeus kiivettävänä tulivat metsästäjät solatien
yläpuolelle ja olivat silloin tasaisella alueella, jossa kasvoi puita.
Käveltyänsä tasangon halki noin kaksi tai kolmesataa metriä, tulivat he
aukeaman suuhun metsässä. Kun meksikolainen kävi aukeamaan,
huudahti hän: »_El ojo de agua!_«
Tätä nimitystä, »veden silmä,« käyttävät meksikolaiset lähteestä
yleensä tai ainakin siitä paikasta, jossa lähde kuohuu ylös maasta.
Henrylle oli tämä runollinen nimitys tuttu, ja hän ymmärsi heti mitä

seuralaisensa tarkoitti. Metsäaukon keskeltä tuli vesi kihisten,
kirkkaana kuin kristalli, kallion halkeamasta ja muodosti pienen
ympyriäisen säiliön, mistä se puro alkoi, joka syöksyi järveen, ja jota
metsästäjät olivat seuranneet tähän asti.
Gambusino otti härän sarven, joka hänellä oli mukanansa ja kumartui
lähdettä kohden.
»Minun on mahdoton vastustaa kiusausta,« virkkoi hän. »Huolimatta
siitä suuresta vesimäärästä, jonka eilen join, näyttää kuin en koskaan
voisi janoani sammuttaa.«
Hän täytti ja tyhjensi sarven tuokiossa.
[Kuva: Hän täytti ja tyhjensi sarven tuokiossa.]
»_Delicioso!_« (suloista) huudahti Pedro ja täytti sen uudestaan.
Henry seurasi hänen esimerkkiään, mutta se pikari, jonka hän kaivoi
esille metsästyslaukustaan, oli puhdasta hopeaa. Juoma-astiat kullasta
ja hopeasta eivät suinkaan ole harvinaisia Sonoran aarnion omistajille.
Siinä silmänräpäyksessä kuin aikoivat lähteä liikkeelle uudelleen,
kuulivat he siipien suhinaa ja näkivät metsän