Kullankaivajat ja indiaanit | Page 8

avonaisen paikan
reunassa joukon suuria höyhenillä varustettuja olentoja, jotka
tallustelivat aivan rauhassa toinen toisensa perästä taivuttaen
kaulojansa nielläkseen jonkun hyönteisen tai noukaistakseen heinän
korren. Ne olivat _guajaloteja_, joista Pedro oli puhunut ja muistuttivat
niin paljon sukulaisiansa kanatarhassa, että Henry ilman vaikeutta tunsi
ne samalla kuin huomasi ne niiden heimolaisia paljoa kauniimmiksi.
Vanha kukko oli jonon etunenässä. Se ojentelihe juhlallisesti hyvin
ylpeänä komeasta ruumiinrakennuksestaan ja loistavasta
höyhenpuvustaan, joka nousevan auringon säteitten valaisemana
heijasti kaikkia sadekaaren värejä.
Äkkiä se kohotti päänsä ja päästi levottoman äänen. Liian myöhään.
Neljä laukausta kuului melkein yhtä haavaa ja vanha kukko makasi
ojona maassa kolmen seuralaisensa kanssa. Toiset lensivät hirveästi
kirkuen ja sellaisella siipien räminällä, että olisi luullut puimakoneen
olleen käymässä. Ne luultavasti ensi kertaa olivat tekemisissä sellaisten
murhakoneitten kanssa.
»Emmehän ala niinkään huonosti, vai mikä on teidän mielenne, don
Henrique,« virkkoi gambusino.
»Minä tahtoisin vaan jatkaa,« vastasi Henry, joka kyllä tiesi, että hänen
ystävättärensä Gertrudes panisi korkeata arvoa guajalotein kauneille

höyhenille. »Mutta mitä me niillä teemme. Emmehän voi niitä viedä
mukanamme.«
»Mihinkä ne veisimmekään?« vastasi meksikolainen. »Antaa niitten
jäädä tantereelle, niin otamme ne takaisin tullessamme... Ooh! Ehkä
löytyy täällä susia ja kojootteja, niin ettei meille jäisi muuta kuin
höyheniä tuotavaksi. Pankaamme ne korjuuseen.«
Tuokiossa olivat kalkkunoin kynnet sidotut yhteen, jonka perästä
kaikki neljä lintua riippui pitahaya-puun korkeimmassa oksassa. »Se
kojootti olisi todellakin aika viekas, joka voisi ne tavoittaa! Ja mikä
eläin voisikaan kiivetä ylös tämän kaktuslajin ohkaista runkoa pitkin.«
»Niin ovat meillä linnut hyvässä turvassa,« sanoi gambusino ja latasi
pyssynsä. »Eteenpäin! Minä toivon, että tavoitamme niin suuren
nelijalkaisen otuksen, että se riittää verekseksi liharuoaksi meille
kaikille tänä iltana. Mutta meidän on pakko astua kauvan, sillä
laukauksemme ovat luultavasti säikyttäneet koko likitienoon.«
»Tasanko ei ole erittäin suuri,« virkkoi Henry. »Emme tarvitse mennä
hyvin etäälle.«
»Se on laajempi kuin aavistattekaan, sennorito, sillä se on jatkuva jono
mäkiä ja laaksoja pienessä astemitassa. Kiiruhtakaamme, muchacho,
(nuorukainen) minulla on syyni miksi tahtoisin niin pian kuin
mahdollista tasangon toiseen päähän.«
»Mitkä syyt!« huudahti nuori englantilainen hämmästyneenä Pedron
levottomasta katseesta, jota ei vastustanut se salaperäisyys, jolla tämä
puhui. »Voinko saada ne tietää?«
»Luonnollisesti. Minä olisin jo ilmaissut ne teille, niinkuin muillekin,
jos olisin ollut varma asioistani. Mutta en tahtonut synnyttää
levottomuutta ilman riittäviä syitä. Kun kaikki selviää, niin olen ehkä
erehtynyt. Ehkei se ollutkaan savua.«
»Savua,« toisti Henry. »Mitä te tarkoitatte?«
»Minä puhun siitä, mitä luulin havainneeni eilen juuri silloin kun
tulimme järven rantaan.«
»Millä paikalla?«
»Koillisessa. Vielä hyvin kaukana täältä.«
»Mutta jos kohta se olikin savua -- mitä meillä on sen kanssa
tekemistä?«
»Te erehdytte, sennorito. Tässä maailman osassa sellainen merkitsee
paljoa. Se voipi ennustaa vaaraa.«

»Lasketteko leikkiä kanssani, sennor Vicente.«
»En suinkaan, muchacho. Ei savua ilman tulta, vai kuinka?«
Henry nyökäytti pilkallisesti päätänsä myönnytykseksi muka tälle
vanhalle sananparrelle.
»Kuulkaas,« jatkoi Pedro, »tuskinpa kukaan muut kuin indiaanit
olisivat voineet laatia tulta llanoilla. Ymmärrättekö nyt?«
»Täydellisesti. Mutta minä luulin, että siinä osassa Sonoraa, jossa nyt
olemme, ei löytyisi muita indiaaneja kuin opataita, jotka ovat
mielialaltaan hyvänsävyisiä ja joita aina on pidetty meidän
ystävinämme aina siitä asti kun heidät käännytettiin kristinuskoon ja
saivat sivistystä.«
»Opatasheimon kylät ovat hyvin kaukana täältä ja vastaisella suunnalla
siitä, missä eilen savun havaitsin. Ellen erehdy, ovat sen tulen, josta
savu nousi, sytyttäneet -- ei suinkaan opatas -- vaan ihmiset, joilla ei
ole heidän kanssansa muuta yhteistä kuin ihoväri.«
»Indiaaneja siis nekin?«
»Apakeja.«
»Se olisi hirveätä,« mumisi nuori englantilainen, joka jo niin kauvan oli
elänyt Arispessa tunteakseen tämän heimon verellä tahratun maineen.
»Minä toivon, että ovat hyvin kaukana meistä,« lisäsi hän äänekkäästi.
»Siinä toivomus, johon yhdyn kaikesta sydämestäni,« vastasi Pedro.
»Jos he yllättäisivät meidät, niin moni meidän miehistämme olisi
vaarassa kadottaa päänahkansa. Mutta _muchacho mio_, älkäämme
olko peloissamme, ennenkuin tiedämme, olemmeko todellakin hädässä.
Niinkuin äsken sanoin, en ole aivan varma aavistuksistani. Kilpajuoksu
järvelle alkoi melkein heti, kuin minä luulin näkeväni jotain, ja silloin
en ajatellut enää mitään muuta kuin mitä matkueessa tapahtui. Kun
minun piti tähystellä uudelleen, ei ollut enää tarpeeksi selkeä
voidakseni mitään eroittaa.«
»Savu olikin ehkä ainoastaan tomua, jota tuuli oli ajanut ylös.«
»Minä toivon niin. Minä olen monta kertaa tänä yönä tarkastellut
taivaan rantaa ja joka kerta havaitsematta mitään epäluulon alaista.
Mutta kaikesta huolimatta en voi olla rauhoitettu. En voi sitä auttaa!
Kun on ollut apakilaisten vankina, jos kohta ainoastaan tunnin, ei
suinkaan matkusta vapisematta niissä seuduissa, joissa voipi tulla
tekemisiin heidän kanssaan. Omasta puolestani on minulla hyvät syyt
aina muistella vankeuttani heidän luonaan. Katsokaa itse!«

Meksikolainen avasi vaatteensa ja näytti rinnastaan siihen syvälle
poltettua arpea, jonka piti kuvata ihmisen pääkalloa.
»Tuossa näette mitä apakilaiset ovat tehneet minulle. Se huvitti heitä
paljon, ja he aikoivat hankkia itselleen vielä suuremman huvituksen
käyttämällä minua ampumataulunansa siten osoittaaksensa
ampumataitonsa tarkkuutta. Minun onnistui ajoissa pelastaa nahkani,
mutta suurella tuskalla. Ymmärrättekö nyt, muchacho, miksi minä olen
niin levoton pääsemään paikalle tällä tasangolla, josta voin saada
varmuutta epäilyksilleni. Ooh noita helvetin henkiä! Jos vaan olisivat
vallassani, millä innostuksella minä silloin kostaisin!«
Keskustellessaan vaelsivat metsämiehet yhä eteenpäin,