Kullankaivajat ja indiaanit | Page 5

olivat
kääntäneet karvapuolen ulospäin ja kasvikiehkuroiden joukkoon
sekoittaneet muutamia palasia raakaa lihaa. He sulkivat tämän
alkuperäisen uunin suun paksuilla turpeilla, säilyttääksensä haudan
kaiken yötä kuumana ja poistuivat vakuutettuina seuraavana päivänä

saavansa herkullisen aterian.
Nyt he kääriytyivät villasiin vaippoihinsa pelkäämättä mitään
äkkiarvaamatonta hyökkäystä näissä erämaissa, jotka ainoastaan itse
perinpohjin tunsivat ja nukkuivat rauhallisesti paljas tanner sänkynä ja
tähtitaivas sängyn uutimena. Vähän voivat aavistaakaan, että
muutamien tuntien hevosmatkan päässä heidän leiripaikastaan löytyi
toinenkin leiri, johon oli majoittunut heidän heimonsa vihollisia,
kumminkin liika harvalukuisina voidakseen heille tehdä kovempaa
vastarintaa. Jos olisivat voineet tietää sen, eivät olisi lepoa
ajatelleetkaan. He olisivat heittäytyneet villien hevosiensa selkään ja
nuolen nopeudella rientäneet Salaperäiselle vuorelle.

Kolmas luku.
Vihdoinkin vettä.
Sillä aikaa ja suuria vastuksia kohdaten, monella ruoskan lyönnillä ja
alituisilla huudoilla _Anda mula maldita!_ (»Astu päälle, kirottu
muuli!«) lähestyivät väsyneet kullankaivajat vuorta. He kulkivat
enemmän matelemalla kuin astuen, sillä muulit, jotka olivat
heikontuneet pitkällisestä veden puutteesta, eivät enää jaksaneet vetää
raskaita vankkureja ja kuormajuhdat horjuivat kuormiensa alla.
Kun kullankaivajat näkivät vuoren siitä paikasta, johon Pedro oli
pysähtynyt, oli heillä sama ajatus kuin Robert Tresillianillakin. He
luulivat, että oppaansa erehtyi, kun kahdeksikymmeneksi
peninkulmaksi arvosteli jälellä olevaa matkaa. Miehet, jotka kuten
kullankaivajat viettävät elämänsä maan alla, tai kuten merimiehet
vesillä, ovat hyvin huonoja arvostelemaan kaikkea mitä tapahtuu maan
pinnalla. Mutta ne, jotka johtivat matkuetta, muulin ajajat ja muut,
tiesivät aivan hyvin, ettei gambusino heitä pettänyt.
Kaikki tulivat kohta samaan johtopäätökseen. Kun olivat tunnin verran
matkailleet, eivät he arvelleet tulleensa vuorta lähemmäksi ja toisen
tunnin kuluttua välimatka tuskin näkyi vähentyneen.
Päivä ei ollut vielä lopussa, kun he tulivat niin lähelle vuorta, että
selvästi voivat huomata kaikki sen yksityiskohdat ja tarkoin eroittaa sen
ulkopiirteet.
Tämä vuori esiytyy silmien eteen äärettömän suurena katafalkkina; se
on muodoltansa pitkulainen, mutta huippu ei kule yhtenä ainoana
suorana viivana, sillä tuota vaakasuoraa viivaa katkoo alituisesti puut,

joitten varjokuvat kohoten milloin ylemmäs, milloin matalammaksi
jääden, kuvastuvat taivaan sinistä taustaa vasten. Merkillistä kyllä
näyttää se olevan leveämpi huipusta kuin juurelta. Sen ulkoasu ei tarjoo
mitään synkkää, koska nuo lukemattomat rotkot sen sivuilla ovat
peitetyt vihreydellä, missä vaan kämmenenkään ala maata on antanut
kasvien juurille tilaa.
Salaperäinen vuori sijaitsee melkein pohjoisesta etelään. Se on
vähilleen neljä peninkulmaa pitkä ja enemmän kuin peninkulman
levyinen, jota vastoin sen korkeus on noin viisi sataa jalkaa. Se on tosin
vähäinen korkeus vuorelle, mutta tarpeeksi korkeutta on sillä
kumminkin että saa kunnian kantaa vuoren nimeä näillä äärettömillä,
avaroilla autioilla, joilla ei ole kilpailijana mikään sierra eikä edes
minkäänlaista vaaraa, ja joilla se kohoaa aivan yksinäisenä, eksyneenä
ja ikäänkuin kadotettuna eräaavikon keskelle.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
»Millä puolella sijaitsee järvi, sennor Vicente?« kysyi Robert Tresillian,
joka aina pysyi matkueen etupäässä don Estevanin ja gambusinon
rinnalla. »Eteläisellä«, vastasi viimeksi mainittu, »ja se on meille
onneksi, sillä muuten olisi meillä vähintäin kymmenen peninkulmaa
jälellä.«
»Mitenkä! Minä luulin, että koko vuori ei ollut neljää peninkulmaa
pitempi.«
»Se on totta, sennor, mutta ala, joka ympäröi sitä, on peitetty
kalliolohkareilla, joitten yli emme voisi ajaa vaunujamme. Minä
otaksun, että nämä lohkareet ovat pudonneet alas vuoren huipulta,
mutta en ole koskaan voinut ymmärtää, miten ne olisivat voineet
vyöryä satoja metriä vuoren juurta ulommaksi. Ja kumminkin olen
kaiken elinaikani tutkinut vuoria, ennenkuin rupesin tätä erittäin
tutkimaan.«
»Ja teillä on ollut hyvät edut tutkimuksistanne,« vastasi nopeasti don
Estevan. »Mutta jättäkäämme nyt geoloogiset tuumailut sikseen. Minä
olen hyvin levoton toisesta asiasta.«
»Mistä asiasta?« kysäsi Tresillian.
»Olen kuullut, että indiaanit välistä käyvät tällä vuorella. Ajatelkaas,
jos kohtaisimme heitä täällä?«
»Se ei ole ensinkään mahdotonta,« mumisi gambusino.
»Vaikka minulla on kiikari,« jatkoi don Estevan, »en voi nähdä mitään

merkkiä siinä suhteessa, mutta me näemme vuoren ainoastaan toiselta
puolelta, kuka tietää, mitä voipi kätkeytyä sen toisella puolella. Pitää
edellyttää kaikkea, vieläpä kovaa onneakin. Ehdotukseni on siis, että ne,
joilla on paraimmat hevoset, lähtevät tutkimusretkelle saadaksensa
selvyyttä tässä asiassa. Jos tuolla takana löytyisi punaihoisia
suuremmissa määrin, niin voisimme ainakin puolustaa itseämme
rakentamalla _korral_'in.«
Don Estevan oli vanha sotilas, ja ennenkuin hän alkoi toimia
aarnioitten kanssa, hän oli tehnyt enemmän kuin yhden sotaretken noita
kolmea suurta indiaaniheimoa, comanchia, apakeja ja navajeja vastaan.
Gambusino ei sentähden vastustanutkaan hänen ehdotustaan Hän
hyväksyi sen kaikin puolin ja tarjoutui tutkijakunnan seuraan. Hänen
seuralaisikseen määrättiin puoli tusinaa urhoollisia miehiä, joitten
hevosilla vielä oli tarpeeksi voimaa voidaksensa päästä indiaanien
käsistä, jos heitä ajettaisiin takaa.
Henry Tresillian oli mukana tässä joukossa. Hän oli tarjoutunut heti
kuultuansa don Estevanin ehdotuksen, sillä hän ei pelännyt mitään
hevosensa puolesta. Hän tiesi, että Krusader -- niin oli hevosen nimi --
voi yllättää minkä vihollisen hyvänsä.
Krusader oli oivallinen araapialainen hevonen, jolla ei ollut vertaistansa
maailmassa. Sen ebenholtsimustassa karvassa ei ollut valkeata
pilkkuakaan, sen hienot ja suonikkaat jalat, älykkäisyyttä osoittava
pään muoto sekä samalla sorea ja voimakas ruumis tekivät sen
eläimeksi, jolle ei voinut kilpailijaa löytääkään. Henry rakasti sitä
ikäänkuin ystävää. Kaikki matkueen hevoset näyttivät kipeiltä,
rääkätyiltä ja puolikuolleilta janosta,