Kullankaivajat ja indiaanit | Page 4

varustuksensa ja sotakuvauksensa osoittivat tätä vielä selvemmin. He
olivat varustetut pyssyillä, pistooleilla ja peitsillä. Olipa vielä
muutamilla revolvereja ja karbiineja oivallisinta lajia, sillä sivistys on
heille ainakin opettanut kaikenmoisia tappotapoja. Näitten lisäksi
riippui vielä tuo kauhua tuottava skalppiveitsi heidän vyöstänsä.
He matkustivat järjestetyissä riveissä kaksittain, eikä »indiaanilaisessa
linjassa«. On jo aikoja siitä kun indiaanit prerioilla ja pampailla oppivat
arvossa pitämään vihollistensa kalpeakasvoisten käyttämää sotilaallista
järjestystä sekä alkoivat panna sitä käytäntöön erittäinkin
ratsujoukoissaan. Kaikki kansanheimot ovat ymmärtäneet hyödyksensä
käyttää sitä opetusta, jonka valkoihoiset ovat antaneet heille
sotataidossa, ja Meksikon pohjoisissa valtioissa, Tamaulipaassa,
Chihuahuassa ja Sonorassa, on uudistunein kerroin nähty, miten
comanchit, navajit ja apachit ovat hyökänneet meksikolaisten
kimppuun järjestetyissä taisteluriveissä ja siten tuhonneet lukuisia
vastustajoita. Mutta tällä avonaisella ruohotasangolla, jolla tämä
coyoterosjoukkue nyt matkusti, ei ollut minkäänlaista pakkoa rientää
eteenpäin järjestetyssä kolonnassa, minkä vuoksi olivat valinneet sen
matkustustavan, jonka jo olemme maininneet.
Punaihoiset eivät olleet, niinkuin kullankaivajat, vaeltaneet kolmea
päivää perätysten kuumassa erä-aavikossa. He, jotka tarkoin tunsivat
sen maan, jonka kautta oli kuljettava, tiesivät hyödykseen käyttää sen
vähimmätkin edut, voiden aina valita lepuusijoiksi kaikki
pienemmätkin majapaikat, eivät ensinkään olleet kuumuudesta
kärsineet. Yhtä vähän olivat he huolissansa retkensä jatkamisesta, sillä
heidän tuli matkailla virtaa pitkin, jota kartoissa kutsutaan _Rio
San-Miguel_, vaan meksikolaiset mainitsevat Horcasitas. Kaikki
asianhaarat näkyivät siis olevan edullisia heidän yritykselleen.
Tuntia ennen auringon laskua huomasivat he vuoren taivaan rannalla.
Indiaanit eivät tunne sitä nimeltä _Cerro Perdido_, vaan nimittävät sitä
_Nauchampa-Tepetl_.
Tämän yhteydessä on vallan merkillistä ottaa huomioon se
heimolaisuus, joka on olemassa pohjois-Meksikon indiaanein ja
etelässä asuvien azteekein välillä. Jälkimäisten kielessä on

Perote-vuorella sama nimitys kuin Nauchampa-Tepetlillä. Sana _cofre_,
joka tavallisesti nimeen liitetään, merkitsee niinkuin Nauchampakin
kohverttia eli laatikkoa, joka nimitys on annettu niille niitten eräiltä
tahoilta selvän yhtäläisyyden vuoksi äärettömän suorakaiteen
muotoisen kohvertin kanssa, missä ylimmäinen kansi muodostaa
tasangon, jolla on jommoinenkin laajuus.
Mutta kojoteerot eivät paljon huolehtineet kielitieteestä, he ajattelivat
vaan murhaa. Heidän retkensä ainoa tarkoitus oli hävittää muutama
opatas-nimisen indiaaniheimon kylä tai muutamia valkoihoisten
Horcasitaan rannoille perustamia uudisasutuksia. Kun tuo Salaperäinen
vuori ilmestyi heidän silmiensä eteen, esiintyi toinen kysymys, joka
tuokion ajaksi kiinnitti heidän ajatuksensa. Oli ratkaistava kysymys,
oliko viisasta tai edes mahdollista ehtiä sinne yön kuluessa. Ajatukset
menivät hajalle. Muutamat vastasivat myöntämällä, toiset kieltämällä.
Niinkuin Pedro Vicente oli sanonut, ovat matkat täällä Sonoran
läpikuultavassa ilmassa erehdyttäviä, ja vaikka Nauchampa-Tepetl ei
näyttänyt olevan kauempana kuin kymmenen tai kahdentoista
peninkulman päässä, sai samoella hyvinkin toisen verran ehtiäksensä
järvelle. Mutta maassa syntyneet ja erittäinkin alkuasukkaat ovat
tottuneet näihin harhanäkyihin ja tekevät laskunsa sen mukaan. Muuten
eivät kojoteerot olleet täällä ensi kertaa ja tiesivät siis hyvästi, mitä oli
tekeminen. Neuvottelunsa koski sentähden ainoastaan heidän
hevosiensa toimeentuloa, sillä ne olivat jo juosseet viisikymmentä
peninkulmaa ja olivat väsyksissä.
[Kuva: Kojoteerot eivät olleet täällä ensi kertaa.]
Nämä olivat mustangia eli villejä arohevosia, jotka ovat voimakkaita ja
kestäviä, jos kohta ko'oltansa ovatkin vähäpätöisiä. Mutta he olivat jo
juosseet tarpeeksi tälle päivälle ja olisivat ehkä tulleet ajetuksi pilalle,
ennenkuin olisi ehditty vuoren juurelle. Oli siis parempi antaa niiden
levätä ja pysähtyä Nauchampa-Tepetlin luona vasta seuraavana päivänä
noin puolen päivän tienoilla.
Tämä ajatus oli epäilemättä myös päälliköllä, sillä hän hyppäsi
hevosensa selästä ja valmistihe panemaan sitä liekaan. Kysymys oli siis
ratkaistu ja kaikki »El Cascabel'in« (kalkkalokäärmeen) sotilaat
seurasivat heti hänen esimerkkiään.
Tapansa mukaan pitivät indiaanit ensin huolta hevosistansa, ennenkuin
ajattelivat itseään. He kokoilivat polttoaineita ja sytyttivät suuren tulen

ei lämmitelläkseen, koska oli kesä, vaan valmistaakseen ateriaa. Heidän
puolisensa juoksi vielä neljällä jalalla hylyksi tuomittujen hevosten
muodossa, joita kuljettivat mukanansa. Teurastus ei ottanut paljon
aikaa. Puukon isku hevosen rintaan pudotti sen kuolijaana maahan ja
veri kuohui virtana sen ympärillä. Silmänräpäyksessä oli se paloteltu,
suuret lihapalat seivästettiin puuvartaisiin ja kun niitä tulessa oli
kärvennetty hetkisen, oli indiaaneilla paisti valmis, joka ei ollut
halveksittava.
Hevosensyöjät kokoilivat sitte läheisistä puista muita syötäviä esineitä,
jotka eivät näyttäneet vähemmän herkullisilta. Ensiksi algarobian ja
muitten kasvien terttuja, joita paistoivat tulella ja joista saivat
vihanneksensa sekä niitten lisäksi monen kaktuskasvin hedelmiä.
Paraimmat niistä olivat _pitahayan_, jonka rungot, tosin paljaita
alapuoleltaan, olivat latvassa ympäröidyt sädekiehkuran muotoon
istuvilla lehdillä, jotka pitkän matkan päässä sai ne muistuttamaan
jättiläiskokoisia kandelaabereja. Tasanko oli täynnänsä sellaisia
omituisia puita. Sillä tavalla löysivät kojoteerot keinon hankkia
itselleen jälkiruokaa itse aavikossa.
Kun olivat ateriansa lopettaneet, alkoivat he huomispäivän aamiaiseksi
valmistaa ruokalajia, jota apachit pitävät niin suuressa arvossa, että
vieläpä yksi heidän heimoistansa, _mezcaleros_, pitävät sitä
yksinomaisena ruokanansa, joten ovat nimensäkin saaneet siitä, kasvia
kun kutsutaan _mezcal_-kasviksi.
Valmistus oli hyvin yksinkertainen. Kojoteerot nyhtivät ensiksi ylös
tarpeellisen määrän mezcaleja, leikkasivat pois kaikki karkeakarvaiset
ja terävät lehdet niitten huipuista ja kuorivat pois hedelmää ympäröivän
verhon. Siten saatiin syntymään munan muotoinen valkea aine, melkein
niin suuri kuin ihmisen pää. Ainoastaan tämä aine syödään.
Sillä välin kuin osa indiaaneja oli näissä valmistuksissa, kaivoivat toiset
kuopan, jonka pohjan ja seinät peittivät litteillä kivillä. Sinne heitettiin
hehkuvia hiiliä, joiden annettiin palaa tuhkaksi, ja kun kuoppa oli
oikein kuumennettu, pantiin mezcalit sinne alas varovasti, käärittyinä
sen hevosen nahkaan, joka oli ateriaksi teurastettu. Punaihoiset