Kullankaivajat ja indiaanit | Page 3

Pedro Vicenten alkukirjaimet. Se on pikku muisto minun persoonastani,
jonka jätin perästäni, kun kolme kuukautta sitten matkustin tätä tietä.«
»Minä uskon teitä ilman todisteita,» vastasi Tresillian ja hymyili
tuollaiselle omituiselle »muistolle« noin kaukana erä-aavikossa.
»Suvaitkaa minun sitte lisätä, sennor, että onnellisimmassa tapauksessa
voimme saapua tuon Salaperäisen vuoren juurelle vähän ennen
auringon laskua.«
»Aivan varmaan, Pedro,« lisäsi don Estevan ystävällisesti. »Emme saa
aikaa hukata. Tahdotteko ratsastaa tuonne jälkijoukon luo ja antaa
käskyn jatkaa matkaa. Sanokaa muulinajajille, että jouduttavat
eläimiensä kulkua niin paljon kuin mahdollista.«
»Niinkuin käskette, teidän armonne, vastasi gambusino.
Hän tervehti kumpaistakin isäntäänsä vilkkaasti heiluttaen
leveäreunaista hattuaan päänsä päällä.
Sen perästä kiiruhti hän hevostansa kannuksiensa pyörillä, jotka olivat
enemmän kuin viisi senttimetriä läpileikkauksessa sekä ajoi täyttä neliä
karavaanin jälkijoukkoon. Tuokiota ennen kuin oli ehtinyt vaunujen luo,
nosti hän kunnioittaen hattuansa, ratsastaen pienen joukon ohitse, jota
emme vielä ole lukijoillemme esittäneet, mutta jossa kumminkin oli
matkueen miellyttävimmät henkilöt.
Kaksi näistä kuului heikompaan sukupuoleen. Toinen oli noin
kolmenkymmenen viiden tai neljänkymmenen vuoden ikäinen nainen,
jota vielä voi sanoa erittäin kauniiksi. Toinen, herttainen nuori tyttö,
melkein vielä lapsi, oli niin hänen näköisensä, ettei voinut olla kukaan
muu kuin hänen oma tyttärensä. Tyttären komeat mustat silmät loistivat
kuin tähdet paksun, mustan tukan alta, joka vivahti sinertävältä, ja
hänen pikku suunsa oli ikäänkuin puoleksi puhjennut granaatti-omena.
Ei ollut vielä koskaan espanjalainen mantilja koristanut ihailtavampaa

päätä. Nuoren tytön nimi oli Gertrudes ja hänen äitinsä oli sennora
Villanneva. Tuskinpa näki enemmän kuin heidän päänsä tuossa
meksikolaisessa kantotuolissa, _la litera_, jota tämän maan ylhäiset
käyttävät matkoilla, joissa tiet ovat liian kapeat ja vaivaloiset vaunuille.
Sentähden olikin valittu litera, koska se tarjosi mukavimman ja
vähimmän väsyttävän keinon matkustaa. Sitä kantoi kaksi kaunista
nuoren meksikolaisen ohjaamaa muulia, toinen edessä, toinen takana.
Neljäs henkilö oli Robert Tresillianin poika. Nimensä oli Henry ja hän
oli äsken täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Henry oli heikkokasvuinen,
kaunis, vaaleatukkainen poika, ja kasvonsa piirteet olivat hienosti
muodostuneet, ehkei laisinkaan naiselliset. Kasvonsa ilmaisivat
rohkeutta ja päättäväisyyttä ja kookas vartalonsa harvinaista voimaa ja
ketteryyttä. Hän kallistihe alas satulastansa ja keskusteli naisien kanssa,
jotka olivat hiukan sysänneet kantotuolin verhot syrjään, ja heidän
keskustelunsa näkyi olevan vilkasta. Nuorukainen kertoi epäilemättä
sen hyvän uutisen, jonka Pedro Vicente oli ilmoittanut, sillä Gertrudes
kuunteli ihastuksella ja hänen silmänsä osoittivat erinomaista iloa.
Vihdoin annettiin merkki, että Salaperäinen vuori oli lähellä. Janoa ei
kauemmin tarvinnut peljätä, ja kullankaivajien kärsimykset lähenivät
loppuansa.
Karavaani sai jälleen entisen rohkeutensa.
»_Anda! Adelante!_« (Eteenpäin) huusi Pedro.
Muulienajajat toistivat tämän huudon toinen toisensa perästä aina
matkueen viimeisiin asti. Vankkurit natisivat ja läksivät jälleen
liikkeelle ruoskien alituisesti roikkuessa ja pyörien puolapuitten
naristessa.

Toinen luku.
Coyoteros.
Onnettomuudeksi Arispen kullankaivajille ei heidän matkueensa ollut
ainoa, joka samana päivänä matkaili Sonoran erä-aavikossa, ja kun
kullankaivajat pohjoisessa havaitsivat sen kukkulan, jota Pedro nimitti
nimellä Salaperäinen vuori, läheni tavattoman sattumuksen johdosta
myös muita inhimillisiä olentoja samaa kukkulaa, vaikka vastakkaiselta
suunnalta. Edelliset eivät kumminkaan huomanneet mitään, osittain
sentähden, että he olivat niin kovin pitkän matkan päässä ja osittain
senkin tähden, että heitä esti siitä epätasaisuudet maanpinnassa.

Toisella matkueella ei ollut minkäänlaista yhtäläisyyttä sen kanssa,
josta äskettäin olemme lukijoillemme kertoneet. Ensiksi oli se paljoa
lukuisampi, vaikka se, katsottuna yhdessä ryhmässä ja matkan päästä
näytti vaativan paljoa vähemmän tilaa, sillä ei siinä ollut muulia eikä
sarvikarjaa, ei vaunuja eikä minkäänlaisia matkatavaroita. Äsken tulleet
eivät olleet vastuksekseen ottaneet mukaansa vaimoja ja lapsia, vielä
vähemmin kantotuoleja ja ylimyssukuisia naisia. Heidän joukossaan oli
ainoastaan ratsastajia, aseilla varustettuja hampaihin asti. Jokaisella
heistä oli takanaan poikkipuolin evässäkki ja puinen vesileili. Heidän
pukunsa oli yhtä alkuperäinen eikä juuri monijaksoinen. Useimmilla ei
ollut muita vaatteita kuin liinaiset housut, korkeat hirvennahkaiset
säärystimet ja mokkasiinit[1] ynnä serape yön varaksi.
[1] Indiaanein nahkaiset lapinkengän muotoiset jalkineet.
Serape ei ole muuta kuin villapeite.
Ne, jotka muodostivat poikkeuksen, eivät olleet yli puolen tusinan.
Heillä näkyi olevan suuri valta seuralaisiensa ylitse, ja yksi heistä, jolla
oli enemmän arvomerkkiä ja koristuksia kuin muilla, oli luultavasti
heidän ylimmäinen päällikkönsä.
Hänen hallitsija-arvomerkkinsä olisivat tehneet pilaa maailman kaikille
vaakunakirjoille. Ne olivat ehkä aivan ainoita laadultaan koko
maailmassa, ja mikä kummallisinta oli, niitten omistaja ei kantanut
niitä kuvattuna kilpeensä, vaan oli tatueerannut ne omaan ruumiisensa.
Kalkkalokäärme, maalattu tummanpunaisella, pää ja häntä pystyssä,
leuvat ammollaan ja kieli ojossa, ikäänkuin pistääksensä näkymätöntä
vihollista, kiemurteli kiehkuroitansa hänen paljaalla vaskenkarvaisella
rinnallaan. Sen pyöreän kehän sisällä, jonka käärme muodosti, nähtiin
vielä joukko muita samalla lystillisiä ja hirvittäviä vertauskuvia.
Inhottava sisilisko ja tiikerikissa olivat jotakuinkin kuvattuja, sekä
vihdoin tämän kiehkuran keskellä ja näkyvimmällä paikalla
vertauskuva, joka on tunnettu yli koko maailman: pääkallo ja kaksi
ristiin pantua sääriluuta, kömpelösti piirrettyjä liidulla. Höyhentöyhtö
liehui tämän miehen päässä, jonka kasvot olivat yhtä raa'at piirteiltään
kuin vastenmielisetkin.
Tuskin tarvinnee mainita, että tämä oli indiaani. Hän ja hänen
seuralaisensa kuuluivat heimoon, joka enin kaikista on tullut kuuluksi
villeydestänsä -- Apachit eli _coyoteerot_, jonka nimen olivat saaneet
henkisen yhtäläisyytensä vuoksi uuden maailman sakaalin, _kojoote_'n

kanssa.
Koska naiset ja lapset olivat kotiin jätetyt, näytti tämä asianlaita
viittaavan siihen, että kojoteerot olivat jollain sotaisella retkellä. Heidän