Kullankaivajat ja indiaanit | Page 2

muuleihinsa
huomatakseen syyn tähän. Jokainen näistä eläimistä oli vallan
surkeassa tilassa. Voitiin lukea kylkiluut niiden laihtuneilla kupeilla.
Niiden hervottomat ja eteenpäin ojennetut kaulat riippuivat väsyneinä
rintaa vastaan. Tuskin jaksoivat liikuttaa jalkojansa ja syvälle
kuoppiinsa painuneet silmät, suusta letkottava kieli, joka riippui alas
kuivien ja polttavien huulien välistä, osoittivat kuinka paljon nämä
raukat saivat kärsiä. Eläin parat eivät olleet kolmeen päivään saaneet
vettä ja tuo niukka laidun, jota tähän asti olivat aavikolla tavanneet, ei
antanut heille tarpeeksi ravintoa.
Pitkä pouta-aika oli ollut Sonorassa. Moneen kuukauteen ei ollut näissä
seuduin satanut pisaraakaan. Kaikki purot, kaikki lammikot, vieläpä
kaikki muuten niin runsasvesiset lähteetkin, jotka matkamiehemme
tapasivat matkallaan, olivat aivan kuivuneet. Ei ollut siis ihme, että
eläinten voimat olivat loppuneet ja niiden omistajat täynnänsä
synkimpiä aavistuksia. Vielä neljäkymmentäkahdeksan tuntia sellaista
oloa oli sama kuin kuolema useimmille ellei kaikille.
Gambusinon huudahduksen kuullessaan päästivät hänen
matkatoverinsa helpoituksen huokauksen ja sitä suurempi oli tämä
helpoitus mitä syvempi heidän huolensa sitä ennen oli ollut. He tiesivät
kyllä, että tämä merkitsi ruohoa eläimille ja vettä kaikille. Pedro oli jo

kauan osoittanut tuota Salaperäistä vuorta sinä tarkoitusperänä, johon
oli pyrittävä ja tämän vuoren ympäristöä ihanimpana majoituspaikkana,
jota uneksia voitiin -- keidas-erämaassa, pieni maallinen paradiisi. Sen
lisäksi tahtoi kullanetsijä eräältä vuoren huipulta antaa heidän nähdä ne
rikkaat kultasuonet, jotka tähän saakka olivat ainoastaan hänelle
tunnetuita.
Kerran vuoren juurelle saavuttua ei ollut enää tarpeen pelätä veden
puutetta, vaikka kuivuus olisi kuinka suuri tahansa, ei pelätä ruoan
niukkuutta eläimille, sillä löytyihän täällä alituiseen pulppuava lähde
sekä järvi laidunmaitten ympäröimänä, joilla tiheä ja mehevä ruoho
kaikkina vuoden aikoina peitti maan ikäänkuin viheriä smaragdimatto.
»Oletteko aivan varma siitä, että tämä on tuo salaperäinen vuori?«
kysäsi don Estevan kiinnittäen katseensa yksinäiseen kukkulaan, jota
Pedro sormellansa osoitti taivaan rannalla.
»Si, sennor«,[1] vastasi Pedro hiukan närkystyneenä, »yhtä varma kuin
että isäni nimi oli Pedro Vicente. Ja kuinka ajattelettekaan, että minulla
olisi epäilyksiä siinä suhteessa, kun äitini varmaankin satoja kertoja on
minulle jutellut, mitenkä minut kastettiin? Naisparka ei ole koskaan
löytänyt lohdutusta kaikesta siitä mitä sai maksaa edestäni siinä
tilaisuudessa. Ajatelkaa, sennores, kaksikymmentä pesosta hopeassa ja
kaksi vahakynttilää, hirveän suuria vahakynttilöitä ja mitä
valkeimmasta aineesta tehtyjä! Kaikki nämä kustannukset
vakuuttaakseen minulle saman nimen ja samat henkiset avut, jotka
olivat isälläni, joka kumminkaan ei ollut muuta kuin köyhä gambusino,
niinkuin minäkin.«
[1] Niin, herrani.
»Hyvä Pedro, älkää olko pahoillanne,« vastasi don Estevan nauraen.
»Tuon pitäisi jo aikoja sitte oleman unhotukseen haudattuna. Jos te
joskus olettekin olleet köyhä, niin olette tätä nykyä niin rikas, ettette
tarvitse vaikeroida niin vähäpätöisestä menoerästä, semminkin kun siitä
on jo niin pitkät ajat.«
Don Estevan puhuikin totta. Onnellisen löytönsä jälkeen oli Pedro
rikas.
Kuka hyvänsä, joka oli nähnyt hänet kolme kuukautta sitte, ei olisi
voinut tuntea häntä samaksi ihmiseksi, niin oli hänen ulkomuotonsa
somistunut hänen eduksensa. Ennen oli hän kalpea ja ryysyinen.
Likaiset ja vaalistuneet vaatteensa pysyivät tuskin hänen päällään ja

hänen hevostansa voi liioittelematta kutsua koniksi. Nyt sitä vastoin
ratsasti hän komeasti varustetulla ja satuloidulla rotuhevosella, ja hänen
ulkoasussaan loisti kaikki ne kiiltävät koristeet, joita meksikolainen
ranchero käyttää monivärisessä puvussaan.
»Leikki pois,« keskeytti Robert Tresillian levottomana. »Tuo vuori,
jonka näemme edessämme, onko se vai eikö se ole se Salaperäinen
vuori?«
»Olenhan sen jo sanonut,« vastasi gambusino lyhyesti vielä enemmän
loukkaantuneena siitä itsepintaisesta epäilyksestä, jota muukalainen
suvaitsi osoittaa, vaikka hän, Pedro, oli sen vakuuttanut; hän, joka
kumminkin tunsi jokaisen alan Sonoran erämaassa.
»Hyvä,« jatkoi Tresillian. »Mitä pikemmin me tulemme sinne, sitä
parempi. Minä arvelen, että sinne vielä on noin kymmenen
peninkulman[1] matka.«
[1] Englannin peninkulma niinkuin muuallakin tässä kertomuksessa.
»Te voitte laskea kaksi vertaa niin paljon, _caballeros_,[1] ja vielä
lisäksi muutamia metriä siihen,« sanoi Pedro.
[1] Caballero = herra.
»Mitä! Kaksikymmentä peninkulmaa!« huudahti hämmästynyt
englantilainen. »Sitä en voi uskoa!«
Gambusino vastasi vaan rauhallisesti:
»Jos teidän armonne yhtä usein kuin minä olisi matkustanut aavikolla,
niin tietäisi teidän armonne yhtä hyvin kuin minäkin, miten siinä
suhteessa on arvosteltava. Täällä ulkona eivät matkamäärät aina ole
sellaisia, miltä ne ensi katsahdukselta näyttävät.«
»Noh, kun te sen vakuutatte, niin minä sen uskonkin,« vastasi
englantilainen. »Minulla on suuri luottamus teidän avuihinne, mitkä
hyvänsä ne ovatkin, Pedro Vicente, kun minä arvostelen niitä sen
taidon mukaan, jota te olette osoittaneet kullanetsijänä.«
Gambusinon loukattu itserakkaus hyvittyi tämän kohteliaisuuden
kautta.
»_Mil gracias_,[1] don Roberto,« vastasi hän syvästi kumartaen. »Te
voitte luottaa minun sanoihini, sennor, sillä minä en puhu
umpimähkään, vaan voin arvostella matkan pituuden melkein
kyynärälleen. Voitte ajatella etten ensi kertaa matkusta täällä.
Ennenkuin ajattelin johtaa teidät tänne, caballeros, piti minun itseni
enemmän kuin yhden kerran käydä täällä ja tehdä tarkkoja tutkimuksia

ja muistankin hyvin hyvästi tuon suuren _palmillan_, jonka näette
tuolla vasemmalla puolellanne.»
[1] Tuhannet kiitokset.
Pedro osoitti puhuessansa sormellaan Robert Tresillianille hyvin
paksurunkoista puuta, josta nippu pistimen muotoisia lehtiä riippui alas.
»Jos teidän armonne vielä epäilee sanojeni totuutta,« jatkoi gambusino,
joka piti kunnianasiana vakuuttaa englantilaista, »niin vaivatkaa
itseänne sen verran, että tutkitte lähemmin tätä puuta. Te tulette
löytämään sen kaarnassa kaksi kirjainta, P. ja V., teidän palvelijanne