Kreikkalaisia satuja | Page 7

lausui h?n n?rk?styen, voimatta hillit? ylpe?t? mielt?ns?: "Pallas! -- ei ole Pallas mulle mit??n opettanut, eik? jumalatar voikaan kutoa niin kuin min?!"
Itseluuloisuus, kuinka kauaksi s? ihmisi? viet; ylpeys, kuinka hurjaksi s? kuolevaisia teet: Arakne, kuolon-alaisten vanhempain synnytt?m?, isoilee Zeyn-sukuisen Pallaan rinnalla!
Kauhistuneina katosivat Nymfat Tmoolon viini-vuoriin.
Mutta Arakne istui paikallansa entist??n viel? p?yhke?mp?n?, ylpeili k?tens? teoksista, ja kertoi kaikille, joitten vaan teki mieli kuulla, ettei h?nen vertaistansa ollut ei taivaassa eik? maan p??ll?. T?mm?ist? kuullen katsoivat nuoret vanhoihin, ep?yksiss??n mit? arvella t?nkaltaisesta itsens? ylist?misest?, mutta vanhat pudistivat p??t??n ja l?ksiv?t pakoon sanoen: "ylpeys k?y lankeemuksen edell?; rangaistuksi tulee mi p?yhistelee jumalien vertaisena".
Ja kuten vanhat sanoivat, niin k?vikin.
Kerran k?vi Araknen tyk?n? er?s vanha vaimo. Koukistunut oli i?k?s vartalo, valkeita hapsia riippui ohimoilla. Vanhus tuli Araknen viereen, miss? t?m? kangastuolissansa istui. H?n ihasteli kaunista kangasta ja sanoi samaten kuin Nymfat olivat sanoneet ja heid?n mukaan kaikki muutkin, ett? Pallas itse varmaan oli h?lle oppia antanut, koska kudelmat n?yttiv?t melkein jumalallisilta.
"Pallas" ja taasen "Pallas"! -- t?m? vihastutti Araknea syv?sti, ja h?n nuhteli vanhusta kovilla sanoilla: Miss? oli siis Pallas osoittanut, ett? h?n muka voi kutoa niin hyvin? ei, vaan h?n, Arakne, oli jotain n?ytt?nyt, ja samaten kuin h?n ihmisist? oli etevin taidossaan, samaten voitti h?n taidossa my?skin itse jumalat.
H?mm?styst? kuvasteli vanhuksen kasvot, kun h?n t?mm?isi? sanoja kuuli. H?n tahtoi p?yhistynytt? oikaista, korotti sent?hden ??nt?ns? ja virkkoi: "I?n kanssa ei seuraa suruja ja murheita paljaastansa, vaan my?skin kokemusta. ?l? siis ota pahaksuakses neuvoani, sill? paljon olen maailmassa n?hnyt. Niin tied?n m? my?s yht?: miss? ihmiset ovat hurskaita, siin? ovat korkeat jumalat suopeita, mutta miss? ihmiset ylpeilev?t, siin? jumalat vihastuvat. Uljaile vaan mielt? my?ten olemalla ihmisten joukossa etevin, mutta v?ist? jumalatarta, ?l? pyri h?nen rinnallensa, vaan ano h?nelt? anteeksi ajattelemattomat sanat, ja, usko se, anteeksi-saamista h?n ei sulta kiell?".
T?t? kuullessaan Arakne punastui -- ei h?vyst?, vaan vihasta. Silm?ns? kiiltiv?t tulisina, tuskin voi h?n k?tt?ns? hillit?:
"K?yh?n? tulet sin? t?nne" -- huusi h?n vanhukselle -- "k?yh?n? terveest? j?rjest? ja vanhuuden heikontamana; paha on el?? liiaksi kauan. Saarnaa oppisi tyt?illesi ja pojillesi, jos niit? semmoisia sulla on. Min? sun oppiasi en tarvitse, voin itse antaa oppia itselleni. ?l? my?sk??n usko, ett? tuhmat sanasi olisivat ajatustani muuttaneet, ei, min? pysyn lausutuissa sanoissani. Miks'ei tule Pallas t?nne? Miksik? pelk?? h?n kilpailla kanssani julkisessa kilvassa?"
"H?n tulee, usko se", vastasi vanhus, k??ntyi Araknesta, oikaisi itsens? pystyyn niin ett? h?n muodoltaan tuli suurien jumalien n?k?iseksi, ja katosi.
Vanhus ei ollut kukaan muu kuin Pallas itse, joka oli ottanut ihmismuodon, koettaaksensa kuinka kauas Arakne menisi julkeudessansa.
Ja h?n tulikin takaisin korkean jumalattaren muotoisena, suuren jumalattaren n?k?isen?, Nymfojen palvelemana, monilukuiset jumalalliset olennot ymp?rill?ns?. Arakne pel?styi; tumma rusko leveni h?nen kasvoinsa yli, mutta katosi ?kki? tulena sy?pyv?n?.
Ihmisluonto, ken selvitt?? sinun vastakohtiasi: Sokea ylpeys esti Araknea lankeemasta alas jumalattaren etehen, esti h?nt? anteeksi pyyt?m?st?. Vaikka salainen kauhu h?nt? v?risytti, h?n pysyi turhamielisess? p??t?ksess??n kilpailla itse jumalattaren kanssa.
Niin oli siis asia selv??n todistettu; ei edes Pallas jumalatar, l?sn?ollen olympisessa kirkkaudessaan, voinut h?nt? en??n oikealle johtaa. Se ei siis ollutkaan kevytmielisyyden varomattomia sanoja, vaan se oli syd?mmen t?ysi paatumus.
Miten rankaisevat jumalat semmoista hurjaa r?ykkeytt??
Pallas otti sukkulan ja koski sill? Arakneen; hapset, nen?, korvat katosivat, p?? ja vartalo kutistuivat, sormet muuttuivat jaloiksi, ja taidokkaan maionialaisen immen sijasta mateli suuri h?m?h?kki laattian yli ja katosi kattor?yst??n alle.
N?in rangaistiin Arakne.
Mutta taidollisuuden antoi Jumalatar h?nen pit??. Sent?hden kutoo h?n viel? taidollisia ja hienoja kudelmiansa, mutta eiv?t ihmiset niihin ihastu niinkuin entisiin, vaan, miss? h?n on niit? laskenut ihmisten tiehen, siell? ihmiset p?in vastoin pyyhkiv?t ja s?rkev?t ne pois. Ei my?sk??n ole entinen ylpeys h?nest? l?htenyt, vaan lis?ksi on h?n viel? tullut vihaiseksi ja ?k?iseksi. Kun sent?hden nuo pienet lentelev?iset hy?nteiset tulevat ihmettelem??n noita h?nen konstillisia kudelmiansa ja silloin tarttuvat h?nen verkkoihinsa, niin heti hy?kk?? h?n piilostansa niiden p??lle, imee heid?n veren suuhunsa ja poistaa ne sitten pois verkoista.
Ja kaiken t?m?n t?hden tuntuu h?n ihmiselle v?h?n harmittavalta, vaikka h?n muutoin ei ole mik??n vahingollinen, p?in vastoin hy?ty?kin tuottava olento.

VI.
Alkeste.
Oli er?s noita Pohjolan suloisia valo-iltoja, jolloin y? on vaan p?iv?n jatkona.
Tapa ja taipumus oli meid?t taasen saattanut tuohon juhlallisen kauniisen saareen, sinne miss? kuolleet vaivoistansa lep??v?t ja kumeat kuuset humisevat molempain meid?n vanhempaimme hautojen ylitse. Saaren kummallakin puolella kohisevat kosket yhdistiv?t syvi? s?veleit??n illan juhla-sointuun. S?teilev?n purppura-meren ymp?r?itsem?n? viipyi viel? p?iv?n kulta-ker? punertavana taivaan rannalla, ik??n kuin ep?illen pitik? rannan alle laskeuman, koska niin pian kumminkin oli nouseminen. Ep?iliv?t niin ik??n laulu-lintuset puun oksilla, oliko nyt y? vai p?iv?. Makuusalle valmistautuen he, p??t kallellaan, tirkisteliv?t laskeuvaa aurinkoa, mutta eiv?t malttaneet olla pikku viserrett? silloin t?ll?in visertelem?tt?.
Palajaminen ei ollut mieleemme; astuskelimme vitkaan. Ja ennenkuin olimme rantaan p??sseet, oli jo p?iv? uudestaan noussut taivaan rannan yli ja levitti nyt s?teill?ns? niin ihmeen kummallisia, monenkaltaisia valo-v?rej? ristien huippujen ymp?ri, ett? h?mm?styen seisahduimme ihmettelem??n. Oli ik??n kuin uuden-elon aamukoite, joka kirkasti kuoleman tummia y?-majoja, ennustaen heillekin nousevaa p?iv??.
Kuolleet j?lleen nousevat. Kansojen kuvitus t?t? kuvailee monenlaisessa eri muodossa itsekunkin kansan eri luonteen mukaan. Mutta