Kreikkalaisia satuja | Page 3

surutta, ilman murheetta.
Sulolla ja hyvill? avuilla varustettuna niinkuin jumalalliset olennot ainakin, oli h?n korkeille jumaloille rakas. Mutta varsinkin lempi h?nt? p?iv?n kultainen jumala Apolloni, joka kullans?dest?vill? vaunuillansa kulkee taivaankantta yl?s ja alas. Ja kaikesta syd?mmest??n lempi Klytie Apollonia takasin -- kuka ei lempisi Hyperionin loistavaa poikaa?
Klytie oli p?iv?njumalan lemmityinen, ja t?m? loisti lemmityisens? iloksi mit? kirkkaimmin.
N?in ei kuitenkaan kauan kest?nyt.
Kulkeissansa taivaankantta id?st? l?nteen havaitsi p?iv?njumala kerran Persian balsami-rikkaassa maassa er??n ihmisist? syntyneen neitsyen, joka oli ihmeen kaunis. Nimens? oli Leukotoe, ja h?nen oli maailmaan synnytt?nyt h?nen ?itins? Eurynome, jonka kauneuden maine oli verrattomasti suurin Persian laveissa maissa. Ja kun nuori Leukotoe alkoi kasvaa ja varttua, voitti h?n kauneudessa ?iti?ns? saman verran, kuin ?iti ennen oli siin? kaikki muut ihmiset voittanut.
T?t? ihanata ihmislasta n?ki p?iv?n s?teilev? jumala ja tulistui niin h?nen kauneuteensa, ett? h?n t?m?n t?hden liian varhain nousi id?st? ja liian my?h??n laski l?nteen takasin. H?nen kauneutensa rinnalla himmentyiv?t jumalalliset Nymfatkin, jopa itse Klytie. Apolloni unhotti t?m?n lemmityisens?, sill? suloinen Leukotoe oli nyt joutunut h?nen silm?ins? ainoaksi riemuksi.
Apolloni unhotti Klytien, mutta Klytie ei voinut unhottaa Apollonia. H?nen rinnassaan oli uskollinen mieli, ja h?n lempi Apollonia yht? paljon kuin ennen, jopa, jos mahdollista, viel? enemm?nkin. Senp? t?hden se koskikin syd?mmeens? kipe?sti, kun h?n havaitsi, ettei jumala en??n h?nt? suositellutkaan samalla lemmell?, kuin ennen. Mutta kahta vertaa katkerammalta tuntui suru, kun h?n viimein havaitsi ett? se oli uusi lempi, joka h?nelt? luovutti jumalan syd?mmen.
Mutta viel?p? syvemm?lle piti piston tuntuman, kun Klytie n?ki, ken se uuden lemmen esine oli. Itse oli Klytie jumalallista sukua, ja Leukotoe -- tuo uusi lemmityinen -- ihminen. Hyl?tyn rakkauden lis?ksi tuli viel? loukattu arvokin. Kuinka kiusallista tiet??, ett? korkea p?iv?n jumala kuolon-alaisen ihmislapsen t?hden ylenkatsoi h?nt?, joka oli jumalallinen kuolematon Nymfa. Jos olisi se ollut joku h?nen vertaisiansa, joka olisi h?net voittanut ja jumalan syd?mmen h?nest? k??nt?nyt, niin eip? olisi suru niin katkeraksi k?ynyt, mutta nyth?n se oli vaan er?s maan kuoleutuva, lakastuva kukka. T?m? se koski viel?kin syvemm?lle. Ja suru muuttui v?hitellen katkeruudeksi, katkeruus kateudeksi, Klytie muuttui, kuten maan lapset sanovat, mustasukkaseksi.
Samaten kuin muutkin samassa tilassa alkoi nyt Klytie mietti? keinoa, mill? saada jumalansa takaisin. Ensinkin oli Leukotoe Apollonista eroitettava ja neuvo keksitt?v?, mik? est?isi lempiv?isi? toisiansa tapaamasta. Jos t?m? saataisiin toimeen oli h?n vakuutettu, ett? Apolloni taas niinkuin ennenkin palaisi h?nen luoksensa takaisin. Ja muuta h?n ei tahtonutkaan. H?n ei muutoin kantanut vihaa Leukotoeta vastaan, h?n vaan k?vi mustissa sukissa t?m?n t?hden ja tahtoi sent?hden vaan h?nt? eroittaa Apollonista, ei muuta.
T?t? voittaaksensa p??tti h?n Leukotoen is?lle ilmoittaa Leukotoen ja Apollonin keskin?ist? v?li?. Mit? h?n p??tti, h?n my?s teki. H?n ilmoitti asian.
Leukotoen is? oli kova ja ankara Orkamo, joka oli ruhtinaana Persian kaupunkien yli. T?m? Orkamo oli seitsem?nness? polvessa j?lkeinen Belon ikivanhasta suvusta, eik? h?nelle ollut mik??n kalliimpi, kuin korkean sukunsa moitteettomuus. T?m?n moitteettomuuden hyv?ksi oli h?n valmis uhraamaan kaikki, jopa itse perheens?kin.
T?lle ankaralle is?lle ilmoitti Klytie Leukotoen ja Apollonin keskin?isen rakkauden.
Olla jumalan lemmityinen ja jumalata rakastaa takaisin oli aina suurin kunnia ja suurin autuus ihmislapsille. Mutta Orkamo ei uskonut Klytiet?, kun t?m? kertoi, ett? p?iv?n ja runouden suloinen jumala, itse Apolloni, oli Leukotoen lempij?n?. Paremmin luotti h?n niihin halventavaisiin kulku-puheisin, jotka, kuten ainakin tahraten puhtahintakin, niin nytkin koettivat kaikki tehd? saadaksensa Leukotoen rakkauden huonoon huutoon. N?ihin kulkupuheisin pani h?n sit? pikemmin luottamuksensa, koska tarkka huolensa jalon sukunsa hyv?st? maineesta pakoitti h?nt? olemaan ep?luuloisena ja ep?ilev?isen?.
Julmasti suuttui kovaluontoinen is?. Ja kun h?n oli yht? pikainen toimissaan kuin ankara ajatuksissaan, niin h?n ei kauan tuuminut, mit? h?nen oli tekeminen. H?nen p??t?ksens? oli yht? joutuisa kuin kovakin. H?n kaivatti syv?n haudan, sulki lapsensa el?v?lt? siihen, ja antoi luoda haudan p??lle korkean kummun. H?nen puolisonsa ja tytt?rens? hartaat rukoukset eiv?t mit??n auttaneet.
T?h?n julmaan loppuun oli Klytie syyt?n. T?mm?ist? h?n ei koskaan ollut aavistanutkaan, viel? v?hemmin tahtonut.
Nyt oli Leukotoe poissa.
Mutta silt? ei suinkaan Apollonin lempi palannut Klytieen, niinkuin t?m? oli syd?mmess??n toivonut. P?in vastoin suri Apolloni syv?sti Leukotoen kuoloa, ja kun h?n ei voinut Leukotoeta her?tt?? eloon takasin, niin h?n s?teill?ns? l?mmitti hautakumpua ja kasvatti sen sis?st? kalliin suitsu-pensaan, joka lavealle ilmaan levitti hyv?n lemunsa.
Mutta Klytiest? k??ntyi Apollonin lempi yh? enemmin pois. T?st? oli Klytie haikeimman surun omana. Klytien lempi ei n?et ollut kadonnut. P?in vastoin oli se yh? syvemm?lle h?nen syd?mmeens? juurtunut, ja muuttunut h?nen koko el?m?ksens?. Senp?t?hden kantoi h?n viel? syd?mmess??n toivon, jos kyll? heikon, ett? Apolloni kuitenkin viimein h?neen k??ntyisi.
Mutta kun Leukotoen kuoltua Apolloni yh? enemmin kylmeni h?nt? kohtaan ja vihdoin kohteli h?nt? t?ydell? j?ykk?mielisyydell?, niin joutui armas raukka ep?toivoon. H?n luopui toisten Nymfain seurasta, jotka koettivat h?nt? lohduttaa, ja l?ksi syv??n ?ljypuun-puistoon. T??ll? h?n sitten istuihe maahan paljaasen, kultaiset kihara-hapset levitetyin? ilmaan tuulien hajoitettavaksi, eik? muuttanut ollenkaan sijaa, vaan, itkettyneet silm?t taivasta kohden luodut, h?n ainoastaan p??t?ns? k??nt?m?ll? seurasi rakkaan p?iv?njumalan kulkua yli taivaankannen id?st? l?nteen. Ja n?in h?n istui y?t p?iv?t taivasalla yht? mittaa yhdeks?n vuorokautta ilman muutta virvoituksetta kuin kaste, joka h?nen otsallensa laskeui, ja