Kotona Kerttulassa | Page 4

omenapuita satamäärin, ja marjapensaat seisovat
siellä pitkissä jaksoissa kuten sotamiehet rivissä. Sitte siellä on
huvihuone ja keinu ja talli, jossa on mitä komeimpia hevosia; ne ovat
Lotta tädin lemmikkejä. Niin, kyllä me olemme leikkineet ja pitäneet
hauskaa senkin seitsemän kertaa Santaniemessä ennen, jolloin tädin
veljenpoika, Heikki, lapsena asui siellä. Nyt hän jo on suuri mies, jo yli
kahdenkymmenen, eikä hän olekkaan pitkiin aikoihin oleskellut
Santaniemessä muuta kuin pari viikkoa erästään. Hänestä tulee
insinööri ja hän lueskelee paraikaa eräässä oppilaitoksessa Dresdenissä.
Heikki on erinomaisen hyvä ja vakava poika, vaikka hän on vähän
hiljainen ja harvapuheinen. Lotta täti onkin häneen hyvin kiintynyt; hän
on tädin ainoa elossa oleva sukulainen. Oikein hauskaa saada sinut
tutustumaan Santaniemeen ja Lotta tätiin... Mutta tule nyt, äiti jo
verannasta viittoo meitä luoksensa.
Molemmat tytöt kiirehtivät portaitten luo.
-- Täällä on ollut Santaniemestä joku, joka on tuonut kopallisen hyvää
lämmintä leipää, ja minä panin Fiinan kattamaan kahvipöydän tänne
ulos -- sanoi rouva Bergendahl iloisesti; hän oli aina tyytyväinen, kun
hänellä oli hauskoja uutisia kerrottavana ja kun hän saattoi asettaa
hauskuutta ympäristöllensä. -- Isä tulee kohta, nyt soitan poikia ja
Gerdaa tulemaan myöskin!
Kellon tuttu ääni kutsui perheen jäseniä "keskus-asemalle", joksi
Bruuno hyvin sattuvasti nimitti verantaa, joka kesällä oli tavallisena
kokouspaikkana.
Pää täynnänsä saksalaisia lauselmia ja sananparsia, tuli Gerda alas
ylikerrassa sijaitsevasta huoneestaan; hän luki innokkaasti voidaksensa
syksyllä lähteä ulkomaille täydentämään siellä opintojansa
saksankielessä, joka oli hänen pää-aineensa. Bruuno, joka oli nukkunut
makeasti siimehikkäässä lehtimajassa, hieroi par'aikaa unta silmistään.
Freedrik ja herra Kontio olivat laittaneet kuntoon muutamia harvinaisia
kuivattuja kasveja; ja "maisteri" näytti siltä, kuin hän vielä olisi
oleskellut "tieteiden esikartanoissa", kuiskasi Meeri Helkalle, sillä

hänen vaalea tukkansa oli pystyssä ja katse kaukaisuudessa, aina siihen
asti kuin Gerdan sointuva ääni kuului joukosta, jolloin hän ikäänkuin
unesta hätkähti hereille.
Freedrik oli pitkä, vaalea ja hyvin solakka, hänellä oli aattehikas otsa ja
suuret sinisenharmaat silmät, ja hän oli ihan vastakohta Bruunolle, joka
oli lyhytkasvuinen, mustatukkainen ja hyvin tanakka. Bruunon vilkkaat
silmät saattoivat välistä välähtää salaman tapaan, kun joku häntä
vastusteli, mutta Freedrikin luonteessa oli jotakin levollista ja vakavaa,
ja ainoastaan silloin, kun hän hymyili, kirkastuivat hänen kasvonsa
ihmeellisesti. Hän oli äitinsä näköinen; heillä oli sama lämmin katse ja
yhtä miellyttävä hymyily.
-- Olemme aikoneet mennä uistinta soutamaan tänä iltana, haluttaako
teitä tulla mukaan? -- kysyi Freedrik.
-- Tietysti!
-- Me myöskin tahdomme tulla mukaan! -- huusivat pikku tytöt ja
kaksoiset.
-- Te ette voi olla ääneti -- sanoi Meeri.
-- Vene ei kannata niin monta -- mutisi Bruuno.
-- Saatammehan ottaa ison ruuhen -- esitti Freedrik, joka ei tahtonut
saattaa mielipahaa pikkusiskoille.
-- Me pääsemme mukaan, me pääsemme mukaan! -- huusivat lapset
riemuiten ja keräytyivät vanhimman veljen ympärille, hän kun aina oli
kiltti heitä kohtaan.
Nuorison iloinen pakina kuului verannassa niin äänekkäästi, että seinät
kajahtivat. Vanhemmat katselivat hymyillen toisiaan. -- Jumalan kiitos,
kyllä talossa eloa ja iloa oli!
Parin tunnin kuluttua nähtiin vilkkaan joukon rientävän venerantaan,
joka oli kauniin lahdelman pohjukassa, missä myöskin laivalaituri

sijaitsi; ja leikillisesti jutellen asetettiin siimat ja kopat veneeseen,
jonne nuoret vihdoin itsekin kiipesivät.
-- Jollei teillä ole kala-onnea, niin poiketkaa vanhan Joosepin luo
paluumatkallanne -- sanoi äiti -- hänellä varmaankin on joku hauki
kalasäiliössään.
-- Kyllä, kyllä, äiti -- kuului vastaus, mutta kaikki he toivoivat runsasta
kalansaalista.
Herra Kontio, joka aina oli pitkäveteinen esityksissään, kertoi laveasti
Gerdalle eräästä uudenlaatuisesta ongenvavasta, joka juuri oli tullut
perille höyryaluksella, ja Freedrik pani kuntoon uistinta, sillä aikaa
kuin Bruuno hiljaa souteli eteenpäin. Kaikki koettivat olla niin hiljaa
kuin mahdollista, mutta siinäpä lensi sorsaparvi ylös kahilistosta, ja
taas näkyi joku vene ulkona ulapalla; kaikki nämät vetivät nuorten
huomiota puoleensa, ja niin eivät enään muistaneetkaan olla vaiti, vaan
juttelivat täyttä vauhtia. Miten nyt soutelivatkin oikealle ja vasemmalle
ja suoraan Kaijakan saarelle, niin eipä kertaakaan kala uistimeen
tarttunut.
-- Semmoista se on, kun on vene täynnä lörpötteleviä lapsinulikoita --
sanoi Bruuno ollen vähän aikaa soutamatta.
-- Minun mielestäni me vanhemmat emme ensinkään ole olleet
hiljaisempia kuin lapset -- sanoi Freedrik nauraen. -- Mitä kalan väliä
on, annetaan sen uida; niin kauniina iltana kuin tämä, tuntuu kuitenkin
ihastuttavalta olla ulkona lahdella.
-- Kyllä tosiaan on ihanaa -- sanoi Helka -- lahti on tyyni ja kirkas kuin
kuvastin!
Hän oli oikeassa; oli niin tyyntä, ettei pienintä värettäkään näkynyt sen
kiiltävällä pinnalla, ja kaukana ulapan tuolla puolen laskeutui
ilta-aurinko. Kaikki veneessä olijat kävivät vähitellen äänettömiksi,
heihinkin vaikutti valtavasti luonnon juhlallinen iltarauha.
-- Oi sinä kirkas iltarauha -- sanoi Freedrik hiljaa.

-- Emmekö laulaisi jotakin -- kysyi Gerda. He olivat kaikki
musikaalisia ja heidän oli usein tapana laulaa yhdessä varsinkin
kesäisin ulkona ollessaan, ja pian kajahteli lahden yli: "Kultaisessa
kartanossa elää Ahti syvällä aalloissa", "Sä kasvoit neito" y. m.
tunnetuita lauluja.
Kun he vihdoin suuntasivat venheensä kotiapäin, olisi koko seurue
unohtanut sen ikävän seikan, ettei heidän kopassaan hyppinyt
ainoatakaan kalaa, ellei pieni Eedit pikku viisaasti olisi muistuttanut: --
Tästä käy tie Joosepin tupaan.
Meeri ja Helka lähtivät kalastajan luo saadaksensa