Kotikuusen kuiskehia | Page 5

tule», mutta nyt kuuli hän Kaisun kysyvän: »Lyyli, tuletko
sinäkin onneasi koettamaan?»
»Eipä minua juuri haluta, mutta kyllä tulen katsomaan, kuinka teidän
käy.»
»Eipä saakkaan olla monta yhtä aikaa», vakuutti Sanna, »mutta Lyyli
pelkää, hän ei uskalla olla yksin tienhaaralla juhannusaattona, se on
koko asia se.»
»Minäkö pelkäisin?» lausui Lyyli. »En pelkääkkään, mutta tuo on
taikauskoisuutta. Vaan jos pelkäämisestä puhutte, niin kylläpä minäkin
leikin vuoksi tuonne saatan mennä lakaisemaan, jotta tomu tuoksuu,
niin näette etten pelkää.»
»Silloinpa olen varallani», sanoi Mikki itseksensä; »että joudun
tienhaaralle, kun Lyyli tietä lakaisee.» Nyt meni hän tytöistä vähän
toisaalle ja huuhueli heille, ikäänkuin ei hän olisi tietänyt, missä olivat.
Pian kajahti vastaus saaressa, ja Mikki riensi tyttöjen luokse.
»Vihtojako nyt teette?» kysyi hän ja rupesi heille oksia taittamaan. Hän
kuiskasi Lyylille oksia hänelle antaessansa:
»Saa nähdä, onko meillä nyt hyvä kalaonni. Isäni on luvannut, että
minä saan kaikki rahat, mitkä tänä vuonna kaloista saamme.»
»Onpa varmaankin sinulla onni», kuiskasi Lyyli vastaukseksi,
»näyttääpä ilta ihanalta, ja meren pinta tyyntyy varsin.»
Näin oli Mikillä ja Lyylillä aina jotain kuiskailemista toisillensa.

Sannakin jo vähäisen heille ilvehteli, eivätkä Kaisun hampaat enää
näkyneet, sillä tuo ainainen hymyily oli huulilta poissa.
Ilta tuli, ja kalastajat läksivät merelle; he laskivat nuottansa, vetivät
apajansa ja saivat kiiltäviä silakoita. Tätä tekoa he tekivät puoliyöhön
asti. Täällä ei hämärä heitä estänyt työstä, sillä yö on valoisa niinkuin
päiväkin; aurinko unohtaa levolle laskea Pohjan kauniina kesäyönä.
Kun toisen päivän aamu koitti, palasivat kalastajat runsaine saaliineen
majoillensa, joissa nyt keitettiin tuoreita kaloja merivedessä ja pantiin
vielä aika voinkönkkä sekaan. Nämät kalat nyt maistuivat kalastajille
niin hyvältä, kuin ikään paras herkkuruoka ylhäisten pöydällä.
Ruokansa nautittuaan he levittivät nuotan kuivamaan ja menivät
väsyneinä levolle.
Toisena päivänä perattiin sekä suolattiin kalat ja illalla taas mentiin
nuotalle. Näin kuluivat päivät kalassa ollessa, ja se aamu koitti, jolloin
taas oli palattava kotiin.
Kalat ja kapineet kannettiin veneisiin, ja viimein menivät kalastajatkin.
Vieno myötätuuli liikutteli laineita, ja veneet purjeinensa olivat
ikäänkuin joutsenet aalloilla.

4. JUHANNUSAATTO.
Juhannusaaton aamuna paistoi aurinko kirkkaana, valoisana taivaalla
kello neljältä, jolloin Sanna, Niemen emäntäpiika, heräsi. Sanna
kiiruhti askareillensa, jotta iltaan saisi kaikki pöydät ja lavitsat
puhtaaksi huuhdotuksi. Niemen ukko tuli pihalle, ja nähtyänsä Sannan
täydessä työssä, hymyili hän sanoen:
»Kas noin virkkuna pitää nuoren tytön olla. 'Aamutyö kultaa kukkaroon
kuljettaa.'»
»Hm, lopussa kiitos seisoo. Olenhan minä puolestani koettanut, vaan ei
ole piika emännän verta -- mutta ehkä kyllä kohta tänne jo emäntäkin
tulee.» Sanna yskähti ja aikoi puhettansa jatkaa, vaan ikäänkuin olisi

pala jäänyt kurkkuun, niin jäi sanat sanomatta, mutta ukko jatkoi
sanoen:
»Niin, kyllä Mikki jo naimaiässä on, eikä häneltä puutu taitoa, muotoa
eikä tavaraa, kylläpä sopii valita paraita talontyttäriä.» Näin
puhuttuansa ukko läksi pois. Mutta samassa tuli eräs itsellisakka, joka
asui Niemen maalla, Sannan luo. Tälle nyt Sanna pakisi:
»Minä pöllö, joka en sanonut tuolle isännälle, mitä nyt jo kaikki muut
tietävät, että kraatarin Lyyli on Mikin morsian. Ukko pöyhistelee ja
ylpeilee, mutta ei nyt saakkaan sen parempaa miniää. Mitäs kraatarin
Lyyli on? Ei yhtään parempi kuin piikatyttö; ei hänellä mitään rikkautta
ole.»
»Ei, ei yhtään, eikä siitä suinkaan mitään tule. Kyllä kai ukko siitä
lopun tekee», vastasi akka.
»Tekee maarin, kun vaan sen tietää saa, ja kyllä minä sen vielä sanon»,
mutisi Sanna.
»Hm, kumma tuo onkin, että Mikki Lyylin ottaa, kun hän kerran
köyhään tyytyy -- noh, kaunis se nyt on, mutta on niitä muitakin
kauniita -- minä tässä tuonain sanoin miehelleni, että tuo Sanna vasta
olisi komea emäntä Niemellä, ei yhtään rahaa tarvittaisi. Kaikki talon
komennot sinä hyvin teet.»
»Minä? Mitäs minusta. Mutta kyllä mä sen tiedän, vaikka sen itse
sanon, että kyllä minä siinä työt teen kuin Lyylikin.»
»No niin, vai ei. Kun muistan sitä kaakkua, jonka sinä leivoit, niin
oikein vesi suuhuni tulee. Onkohan sinulla nyt juhannuskaakku
leivottuna? Kyllä kai; sinä joka aina olet joutuisa.»
»Tottahan nyt jo! Eilen aamulla sentään vasta kalasta kotiin tulin.
Tulkaa nyt, muori, niin saatte kaakun.» Muori seurasi Sannaa, ja
saatuansa kaakun hän pyysi vielä:
»Tiukkase, Sanna kulta, vähän maitoa tähän kiviastiaan, otin sen

mukaani, koska ajattelin, että ehkä vähän ripoisi antaa.» Akka sai, mitä
pyysi, ja meni sitte matkoihinsa.
Sanna jäi tuumaamaan, miten Niemen ukolle saisi sanotuksi Mikin
morsiamesta, mutta ei kauan ehtinytkään aprikoida, sillä ukko tuli
samassa. Sanna nielaisi, yskähti ja jopa jo puhkesi sanoihin: »Ettepä
tiedä, isäntä, mitä minä tiedän, että Mikillä on morsian.»
»Vai niin, sittepä saan miniän, se hyvä.»
»Niin, kyllähän sen kaikki jo tietävät, vaikka ei kukaan ole teille sitä
puhunut, että Mikki on kihlannut kraatarin Lyylin, mutta tuossa minä
sen nyt sanon.»
»Olisit säästänyt sen siksi, kuin tapaat toisia juoruämmiä, sopisipa se
puhe jutuksi heille; muut kaikki kyllä ymmärtävät, että _Niemen
Mikki_ saa morsiamen rikkahimmista taloista. Älä toiste tuo juoruja
minulle pojastani, sillä et siitä makeisia saa. Paremmin minä hänen
tunnen kuin te juoruämmät.» Näin lausuttuansa ukko jätti Sannan, joka
lavitsoita harmissaan vielä kiivaammin huuhtoi, ja läksi oikoisena pois.
Ukko meni