Kotikuusen kuiskehia | Page 6

tuvan perässä olevaan kamariin. Siellä oli leveä keinutuoli,
johon ukko tavallisesti istui, kun hänellä oli jotain tärkeätä
tuumattavana, ja niinpä nytkin. Hän keinutti tuolia, jotta lattia jyskyi,
vaan sitä ei hän näkynyt huomaavankaan, sillä häntä kovin harmitti,
että Mikki oli rakastunut Lyyliin. Hän ei sitä epäillyt enää, vaikka ei
hän tahtonut muille näyttää, että hän sen uskoi, eikä hän sitä ollenkaan
kärsinyt, että pojastansa hänelle mitään kanneltiin. Tuokos nyt oli
harmillista, että Mikki oli joutunut juoruämmien paneteltavaksi! Ukko
tuumasi sinne tänne, miten tämä asia olisi autettava, vaan tuumat
jäivätkin kesken, kun Mikki astui sisälle. Ukko katseli terävin silmin
soreaa poikaansa ja sanoi:
»Katso, poikani! Tämä talo on hyvä ja kaunis. Huoneitten seinät ovat
vahvasta hongasta, seutu on ihana, katso, kuinka laineet auringon
loistossa välkkyvät meressä, ja siellä on kalansaalis hyvä. Niityt
kasvavat apilaheinää, ja pellot antavat runsaasti jyviä, kun vain Herra
hallalta varjelee. Tässä talossani olen aina työtä tehnyt ajatellen, että

sen kerran perinnöksi jättäisin rakkaalle pojalleni». Ukko oli hetken
ääneti, mutta nyt hän jatkoi vakavalla äänellä: »Yhtä kumminkin
vaadin sinulta, ennenkuin tämän sinulle annan. Kuuntele tarkasti!
Kunniallinen talontytär pitää sinun taloon emännäksi tuoman, tuosta
kraatarin tytöstä en minä miniäksi huoli. Se puhe, että sinä olet
kihlannut Lyylin, on akkojen juorujuttuna; ole sen vuoksi paremmin
varoillasi, kun Lyylin seurassa olet.»
»Isäni! Lyylin silmät ovat kirkkahammat kuin välkkyvä meri, Lyylin
posket hohtavammat kuin apilaniitty, ja hänen sydämmensä on parempi,
on minulle kalliimpi kuin Niemen talo.»
»Tyhmä poika, kyllä vielä toisin ajattelet. Muista, että minä en sanojani
muuta», sanoi ukko ja läksi pois, paiskaten oven kiinni.
Mikki jäi surumielin kamariin, surumielin hän meni päivälliselle, eikä
maistunut ruoka; vaan illan tultua hän läksi Kuuselaan päin,
mennäksensä muitten nuorten kanssa merelle tervatynnyreitä
polttamaan.
Mikki kulki alakuloisena eteenpäin. Hän tiesi, ettei isänsä turhaan
sanoja sanele; mitä hän kerran on päättänyt, siitä ei hän luovu. »Mutta
minäkin olen päättänyt», ajatteli Mikki, »minä olen perinyt isäni
luonnon: mitä olen sanonut, sen olen myös tekevä, ja Lyyli on
omakseni tuleva. Tällä kertaa täytyy isäni tahdostansa luopua. Muutoin
olen hänelle kyllä kuuliainen, vaan tällä kertaa en. En, vaikka kohta
täytyisikin jättää kotoni ja muualta hakea leipääni. Minä ja Lyyli
osaamme molemmat työtä tehdä.»
Näin ajatellen Mikki läksi eteenpäin kaunista metsäpolkua, ja surunsa
haihtui haihtumistaan, sillä koko luonto hänen ympärillänsä iloitsi.
Lintuset laulelivat iloisesti, tuomet ja pihlajat tuoksuivat. Siellä ja täällä
näkyi valkea korkealle leimuavan palavista tervatynnyreistä. Mikki
kiiruhti askeleitansa. Jo näkyi se paikka, jossa polku haaroaa kolmelle
suunnalle: Niemelle, Kuuselaan ja kraataritädille. Tässä hänen täytyi
odottaa Lyyliä. Hän piilotteli pensaan takana ja näki hetken kuluttua
joukon nuoria tyttöjä tulevan Kuuselasta päin. Näistä hän pian erotti
sorean Lyylin.

Lyyli oli siisteissä kotikutoisissa vaatteissa; ainoastaan
vaaleanpunainen esiliina, jonka tummanpunaisia silkkinauhoja tuuli
heilutteli, oli ostettu Kokkolasta. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa
riippuivat kahdessa kauniissa palmikossa, joiden päät myös olivat
tummanpunaisilla silkkinauhoilla solmitut. Muut olivat melkein
samaten puetut. Tyttöjen heleä nauru kuului, heillä oli kädessä
yhdeksästä puunlajista sidotut vihdat, ja näillä oli heidän nyt aikomus
lakaista kolmihaaraista tietä, sillä silloin olisi sulho tuleva. Sannan ääni
kuului joukosta, kun hän sanoi:
»Meneppä nyt Lyyli lakaisemaan, kyllä me sinut onnellisesti tänne
olemme saattaneet, mutta saa nähdä, kuka sinua täältä takaisin saattaa.»
Lyyli naurahti sanoen: »Menkää nyt ja tulkaa vähän ajan päästä
takaisin, ei minua täältä kukaan saata.» Tytöt menivät, mutta samassa
kuului rapsahdus heidän takanansa; he katsoivat taaksensa ja näkivät,
että Mikki auttoi Lyyliä ylös maasta. Silloin he kääntyivät takaisin
huutaen: »Kuinka nyt kävi?»
»Kompastuin polulla olevaan puunjuureen», vastasi Lyyli, »eikä nyt
tullutkaan koko lakaisemisesta mitään. Parasta se olikin.»
»Lyyli on tyytyväinen nyt, kun hän Mikin näki», kuiskasi Sanna
kumppaneillensa, »mutta saattepa nähdä, että tuo kompastuminen ei
hyvää tiedä, joku onnettomuus siitä seuraa.»
Sannan pahat aavistukset vaikuttivat tyttöihin niin, että hekin ikäänkuin
odottivat jotain näkymätöntä pahaa, eikä heitä ketään haluttanut mennä
luutinensa tienhaaralle.
Mikki oli iloinen, hän ei enää suruansa muistanut, hän ajatteli vaan
merelle menoa ja sanoi kääntyen Kuuselan Kaisuun: »Nyt, Kaisu,
lähdemme Kuuselan isolla veneellä merelle, eikö niin?»
»Vaikka vain, kyllähän se hyvin sopii», vastasi Kaisu.
He menivät nyt kaikin. Kuuselasta tuli miehiä lisää, ja heidän
seurassansa oli myös viulunsoittaja. Useita tyhjiä tervatynnyreitä

otettiin mukaan, ja tytöillä oli kaikilla jotain kädessään; mikä kantoi
kahvipannua, mikä vehnäleipiä, mikä sokuria ja kahvia. Näin he
menivät rannalle, jossa Lyylin koti oli. Lyyli pyysi heitä odottamaan
häntä rannalla, koska hän ensin tahtoi vähän poiketa kotiinsa.
Jouduttuansa porstuaan, kuuli hän mielestänsä sisältä puhetta. Samassa
aukeni ovi, ja Niemen ukko astui ulos tuvasta. Ukko säikähtyi vähän,
kun noin äkkiarvaamatta näki Lyylin edessänsä, mutta samassa
nyykähytti hän vähän päätänsä Lyylille ja meni. Lyyli läksi sisälle ja
näki äitinsä itkussa silmin; hän kysyi: »Mitä, äiti, itkette? Mitä on
Niemen ukko teille puhunut?»
»Lapseni, älä pelästy, minun täytyy sanoa sinulle, mitä hän minulle
puhui. Hän vakuutti, ettet sinä ikänä Mikkiä saa, tai kukatiesi Mikin,
mutta ilman Niemen kartanoa, ja mikä vielä pahempi, ilman isän
siunausta! Tämä ukko pitää oman päänsä, häntä ei kukaan ihminen
muuta.»
»Ei