Kotikuusen kuiskehia | Page 4

puhun; tahdoin vain sanoa sen
tietääksenne, että ehkä piankin saatte luopua toisistanne. Kukatiesi olisi
parasta ollut, että jo ennenkin olisin puhunut, vaan pelkäsin, että
rakkautenne ehkä olisi vain kiihtynyt vastapintaisuudestani, ja päätin
jättää neuvoni siksi, kuin itse oman parhaanne ymmärrätte.»
»Siinä, täti, oikein teitte; tyhjästä surusta olisivat Lyylin kukoistavat
posketkin lakastuneet, ja tässä asiassa teen minä, mitä sydämmeni
vaatii, vaikka maailma nurin kääntyisi. 'Vaikka maailman kaiken saisin,
en mä sinusta erii, vaikka tavarani kuluttaisin, sinun sittenkin perin'».
Näin lauloi Mikki, katsellen ihastuksella morsiantaan.
»Ei, meidän ei tarvitse toisistamme luopua», sanoi Lyyli, »minä en sitä
voi uskoa», mutta siitä huolimatta vieri kyynele toisensa perään hänen
silmistänsä, ja täti lausui:
»Nuoret, taivaallanne on pilviä -- onko ukkosen, rakeen vai sateen
pilviä, sitä emme tiedä, kukatiesi ovat ne ainoastaan hajapilviä, jotka
pian haihtuvat pois, -- mutta mitä ovatkin ja mitä tulleekin, niin ottakaa
nöyryydellä vastaan, kysellen kaikessa Jumalan sanaa ja
omaatuntoanne, ja jos omatuntokin väärin johdattaa, vie sana kuitenkin
oikealle tielle.»
»Kiitoksia, täti, neuvostanne», vastasi Mikki. »Mutta minähän olen nyt
viipynyt, olinpa unhottamaisillani Kuuselan asian, hän pyysi minua
kutsumaan Lyyliä maanantaina nuotalle.»
»Kyllä minä valmis olen», vastasi Lyyli. »Voi, jospa tulisi nyt oikein
kaunis ilma! Silloin meidän olisi hupainen merellä olla. Mutta lähde
nyt jo, Mikki, isäsi ehkä sinua kaipaa.»
»Niin kyllä, jääkää nyt Jumalan haltuun», sanoi Mikki ja läksi kotiin
kulkemaan.
Hän oli nytkin iloinen, hän ei nähnyt uhkaavia pilviä onnensa taivaalla,

vaan kulki eteenpäin, hyppien purojen ja juovien poikki. Ainoastaan
matkan keskivälissä, siinä missä Surmasalmi yhdistää Kuuselan
vähäisen järven ja Pohjanlahden, täytyi hänen hiljakseen kulkea
portaitten yli, koska salmen syvyys ammotti hänen sivullaan; vaan sitte
hän riensi taas kiireesti polkuja pitkin, kunnes joutui kotiin. Niemen
ukko tuli häntä vastaan, sanoen: »Kauan olet viipynyt.»
»Niin, minä olin Kuuselassa ja kraataritädillä.»
»Hm, oli kai hupainen olo Kuuselassa?» Ukko katseli terävin silmin
Mikkiä sekä jatkoi: »Ehkä olet parhaaksi havainnut, että jäisit sinne
ainaiseksi, että ottaisit Kaisun vaimoksesi -- häh?»
»Kaisun? Häntä en ikänä ota!»
»Hiljaa, hiljaa, sinulla ei vielä ole tarpeeksi ikää noita asioita
päättämään. Ajattele nyt tätä asiaa. Kaisu on hyvä tyttö, ja vaikka ei
hän ole kaunis, on hän kuitenkin kauniin talon perillinen. En sinua
tietysti tähän naimiseen pakota, vaikka se olisi mieleni mukainen,
löytyypä niitä muitakin rikkaita talontyttäriä.»
Tätä sanoessaan tarkasteli ukko taas Mikkiä, ja mitä hänen silmänsä
lienevät nähneet, sitä ei tiedä, mutta hänen äänensä kuului karkealta,
kun hän lausui: »Niin on laita, mieti asiaa.»

3. KALAMAJOILLA.
Kirkkaana paistoi päivä maanantaiaamuna, kun Niemen kalastajat
laskivat veneensä rannalta. Veneessä istuivat Mikki, piika ja renki.
Mikin vankat kädet tarttuivat airoihin, ja keveästi kuin vesilintunen
järvessä kiiti nyt vene meren pinnalla, ja pian se oli joutunut saarelle,
jossa Niemen sekä Kuuselan kalamajat olivat. Veneestä otettiin nyt
eväät ja vietiin majaan.
Näillä merenrannan asukkailla on kaikissa saarissa kalamajat, joissa
kalastajat asuskelevat niin kauan kuin kalansaalis on hyvä.
Huonekaluina majoissa ovat tavallisesti vuoteet ja lavitsat sekä

akkunan alla pöytä. Vuoteet ovat kiinnitetyt seinään toistensa
yläpuolelle; niissä on tavallisesti olkia, raiti ja vanha ryijy peitteenä,
välistä vain vanha nuotanrepale raitina, -- mitä milläkin on. Majassa on
heillä myös vähäinen takka, jossa ruokansa keittävät ja josta lämpimän
saavat, sillä kalastajat useasti syksyin keväin ovat ulkona roskailmassa,
jonka vuoksi he hyvin tarvitsevat, nuotalta tultuaan, majan lämpimän
suojan.
Niemen ja Kuuselan kalamajat olivat rinnatusten samassa saaressa, sillä
heillä oli yhteinen nuotta, jota yhdessä vetivät. Majat olivat sekä ulko-
että sisäpuolelta mitä siisteimpiä.
Mikki kuljeskeli rannalla odottaen Kuuselan venettä; jopa se nyt
näkyikin. Muutamia hetkiä kului vielä, ja vene oli rannassa. Mikki
auttoi Kuuselaisia veneestä maalle, ja Kaisu hymyili mielihyvissään
niin, että olisi saattanut laskea, oliko hänellä vielä kaikki hampaat
tallella. Kaikki he nyt läksivät Kuuselan majalle. Miehet oikoilivat sitte
ulkopuolella pihlajain varjossa, ja tytöt menivät päivällistä
toimittamaan. Eväät pantiin yhteen ja yhdessä aina syötiin, vaikka
heillä oli avaramman tilan vuoksi eri majansa.
Nämät kalassakäynnit ovat oikein herkkupäiviä merenrannan asukkaille,
sillä silloinpa heillä on eväänä mitä Pohjan talonpoika parhaana pitää,
nimittäin leipää, voita, juustoa, viilipiimää ja kalaa. Vähävaraisemmilta
saa kyllä viili kotiin jäädä ja piimä vain mukaan viedään, mutta meidän
kalastajilla oli pöydällä niin paksua ja venyvää viilipiimää, että se
ikäänkuin suopa oli lusikasta takaisin luiskahtamaisillansa.
Syötyänsä tytöt menivät saarelle kuljeskelemaan. Siellä he taittelivat
vihdaksia, sillä juhannusaatto oli jo muutaman päivän päästä; siksi
heidän oli kotiin meneminen, ja kaikilla piti oleman uudet vihdat
saunassa juhannusaattona. Tytöt katkoivat oksia, eivätkä huomanneet,
että Mikki heitä lähestyi ainoastaan vähän matkan päässä.
»Tiedättekö», sanoi Kaisu, »minä en juhannusaattona näistä ota vihtaa,
kun kylpemään menen, vaan minä otan yhdeksästä eri puulajista oksan
ja teen siitä vihdan. Sillä vihdon ja sitte puen itseni oikein siistiksi ja
menen vihdallani lakaisemaan polkua, jossa on kolme tienhaaraa.

Silloinpa näen sulhaseni -- niin sanoi eräs tietäjä, joka täällä tavasta
kuljeskelee.»
»Kylläpä tiedän», virkkoi Niemen piika Sanna, »se on tuo mies tuolta
pohjois-Hämeestä. Hän on mainio tietäjä. Minunpa myös tuota täytyy
koettaa.»
Mikki, joka kuuli heidän puheensa, ajatteli itseksensä: »Enpä minä vain
vastaanne