Kotikuusen kuiskehia | Page 3

tuli työllään hyvin toimeen.
Kraataritädin luona oli Mikkikin käynyt lukemassa, kunnes osasi
aapisensa, katkismuksensa ja piplianhistorian; muuta ei tätikään
taitanut. Lomahetkinä Mikki oli saanut vähäisessä ruohopihassa
leikitellä kraataritädin ainoan tyttären pienen Lyylin kanssa. Tuossapa
oli pihlajain alla samat lavitsat vielä, joilla hän lapsena oli kevätiltoina
istunut aurinkoa katsellen siksi, että näki mihinkä se levolle meni; ja
kun se oli laskenut eikä enää muuta näkynyt kuin punertava taivas
aukean aaltoilevan meren takana, silloin Mikki huusi iloisesti:
»Aurinko nukkuu meressä, minä näin kun se levolle meni.»
Päivät menivät, viikot joutuivat, vuodet kuluivat, koulunkäynti loppui,
ja Mikki oli sorea nuorukainen, mutta kraataritädin luona kulki hän yhä
vain.
Mikki oli äiditön lapsi, mutta hänen rakastavainen sydämmensä kaipaili
äidin hellimistä, ja täti häntä helli niinkuin äiti, sillä hän oli ollut Mikin
äitivainajan paras ystävä.
Mutta Pohjanlahden rantamökissä löytyi toinenkin olento, joka vielä
voimakkaammin johdatti Mikin askeleet sinne -- siellä oli silmäpari
kirkkahampi kuin tyyni merenpinta, siellä oli posket hohtavammat kuin
aamurusko, siellä oli Mikin lapsuuden leikkikumppani, kraataritädin
kahdeksantoistavuotias sorea Lyyli. Hän oli seudun ihanin neito, ja
häntä nimitettiinkin »Kuuselan Kukaksi.»
Lyyliä nyt pyydettiin nuotalle Kuuselaisten kanssa, ja Mikki oli iloinen,
kun tiesi saavansa viettää monta päivää Lyylin parissa, koska Niemen
ukolla oli Kuuselan kanssa yhteinen nuotta. Hän riensi portaita ylös,
vaan seisahtui porstuaan, sillä hän kuuli tädin ja Lyylin veisaavan:

»Ne niitun kukat korjat, Ja laiho laaksossa, Niin ylpiät yrttitarhat, Puut
vihriät verassa, Ne meillen muistuttavat, Suurt' hyvyytt' Jumalan», j. n.
e.
»Niin; paljon, paljon tulee meidän Jumalaa kiittää», sanoi Mikki
itseksensä. Hän istui portaille, ja hänen tietämättään vaipuivat hänen
kätensä ristiin. Maailma tuntui hänestä suloiselta, hänen sydämmensä
oli onnea täynnä. Kun virsi oli mökissä veisattu, meni Mikki sisälle;
täälläkin oli onnellisia ihmisiä.
Kraataritäti oli kyllä koetellut maailmaa, hän oli nähnyt päiviä sekä
kirkkaita että pilvisiä, mutta hän oli näinä päivinä koonnut itsellensä
hyvän aarteen: tyytyväisen sydämmen ja vahvan luottamuksen
Jumalaan; vaan Lyyli ei ollut vielä mitään kokenut, ei, hän oli aina vain
ollut onnellinen. Nyt erittäinkin loisti tyytyväisyys hänen silmistänsä,
kun hän meni kättelemään ystäväänsä.
Mikki sanoi: »Olen täällä jo vähän aikaa ollut, istuin niin kauan kuin
veisasitte tuolla portailla ihaellen luonnon kauneutta ja kuunnellen
teitä.»
»Niin, Jumalaa saamme kiittää, joka antaa meidän tervennä nauttia
kesän kauneutta. Luonto pitääkin nyt häitään, sillä se on juuri täydessä
morsiuspuvussaan.» Näin lausui täti ja läksi kaljaa tuomaan sisälle.
»Lyyli, koska me häitämme pidämme?» sanoi Mikki.
Lyylin ihanat posket tulivat tulipunaisiksi, ja hän vastasi: »Siihen on
vielä pitkät ajat, me olemme nuoret vielä.»
»Ei siihen tarvitse olla pitkiä aikoja, minäpä olen jo yhdenkolmatta
vuoden vanha, saanpa jo mennä naimisiin, ja emäntä meillä tarvitaan.»
»Voi Mikki! Kuinka minä isäsi kanssa toimeen tulen? Tuota aina väliin
ajattelen, mutta kun ne ajatukset ovat minua vaivanneet, olen jättänyt
kaikki mietteet toistaiseksi, varmana, että se aika vielä olisi kaukana.»
»Eipä olekkaan niin. Tiedätkö, isäni sanoi eräänä päivänä minulle, että

minun pitää toimittaman emäntä taloon eikä jättämän naimista
vanhuuden päiviksi, niinkuin hän. Silloin, Lyyli, olin sanomaisillani,
että minulla jo oli morsian, että Kuuselan kaunis kukka oli omani,
mutta en tiedä, mikä suuni sitoi; isäni on niin kumma, että vaikka
tiedänkin olevani hänelle rakkaampi kaikkea muuta maailmassa, ja
vaikka hän on minulle sinua lähinnä kallein, en rohkene sentään paljon
koskaan hänelle asioistani jutella, ja ellei sinua, pieni lemmittyni, olisi,
ja jollei täti olisi äitinä minulle, saisin kyllä kaikki tunteeni tuulelle
tarjota, kuusikolle kuiskaella. Mutta äidillesi, Lyyli, tahdon ilmoittaa,
että olemme kihloissa.»
Täti tulikin samassa sisälle, ja Lyyli vaaleni; nyt vasta, kun kihlaus oli
ilmoitettava, tunsi hän, että muutos hänen elämässään oli tapahtuva.
»Täti,» sanoi nyt Mikki, »te olette ollut niinkuin äiti minulle, vaan
suokaa anteeksi, olen ollut teille kiittämätön lapsi, sillä minä olen
omistanut kalleimman tavaranne, olen Lyylin kihlannut!»
Kraataritäti katseli hellästi lapsiaan, lausuen: »Tuon on äidin silmä jo
kauan nähnyt. Kun näin teidän kasvavan, silloin näin myös, kuinka
rakkautenne kasvoi, vaan pelkään, että tämä rakkaus ei onnea teille
tuota, sillä jos oikein Niemen ukon tunnen, ei hän Lyyliä tahdo
Mikkinsä, silmäteränsä vaimoksi.»
»Miksi ei? Rakastanpa minä hänen Mikkiänsä enemmän kuin ketään
muuta maailmassa, -- äitini, rakas äitini -- vielä enemmän kuin teitäkin;
rakastanpa myös hänen kovaa, vaan rehellistä isäänsäkin, ja häntä
tahtoisin helliä. Kuinka hän saattaisi minulta ryöstää minun onneni?»
»Lyylini, sinä et ole vielä maailmaa koettanut; tähän asti olet kulkenut
kuin kukka kedolla, iloisena, tietämättä, että joka ruusut poimii, sitä
okaat myös useasti pistävät. Minä kyllä olen tuota miettinyt, mutta
minun olisi ollut niin mahdotonta teidän rakkauttanne estää, kuin olisi
ollut mahdotonta sanoa, koska se alkunsa sai; sentähden ajattelin: tämä
varmaankin on Jumalalta, ja olkoonpa se sitte murheeksi taikka iloksi,
niin on se parhaaksenne. Mutta Niemen ukko ei tätä suvaitse. Hän
rakastaa paljon Mikkiä ja luulee, että suuri rikkaus on Mikille parhaan
onnen tuova, vaan tässä on kyllä hänen rakkautensa joutunut harhatielle,

itsekkäisyys on sen pilannut. Mitä hän on kerran päähänsä saanut, siitä
hän ei luovu, vaikka se mitä maksaisi.
Älä pahastu, Mikki, vaikka näin suoraan