Kotikuusen kuiskehia | Page 2

nyt totuttaa poikaani ajattelemaan omaa
parastansa», vastasi Niemen ukko, ja sitte paiskasi hän oikein
ystävällisesti kättä ja läksi kotiapäin kulkemaan. Kotiin tultuansa hän
sanoi pojallensa:
»Ei kaupasta tule mitään, Kuusela ei tahdo taloansa myydä, mutta
kaunis on talo, ja jospa se maailmassa olisi poikani oma, sepä vasta
olisi sopivaa.»
»Kylläpä onkin se kaunis talo, niinkuin Niemikin, mutta onhan meillä
täällä tarpeeksi tilaa, mitä isä enemmästä huolii.»
»Poikani, sinä ehkä joudut naimisiin, enkä silloin vaimoasi tänne tahdo;
minä vaadin paljoa, tunnen sen, eikä siitä olisi mitään hyvää, että
asuisimme samassa talossa, ja jos olisit kaukana -- sitä en kestäisi, sillä,
poikani, vaikka olenkin kova, niin sinä olet kumminkin ainoa, jonka
vuoksi vielä täällä elää tahdon.»
Mikki oli vaiti ja kuunteli tarkasti isäänsä, vaan ukon puhuttua hän
sanoi: »Isäni, ei ole minun kiirutta naimisiin, eipä isäkään nuorena
nainut.»
»Siinä ei sinun ole isästäsi esimerkkiä ottaminen; parempi olisi ollut ja
enemmän olisin rakastetun äitivainajasi mieleen taipunut, jos olisin
nuorempana nainut, ja 'silloinpa seppäkin takoo, kuin rauta on kuumana,
ja rakkaus syämmihin syttyy ain' nuoruuden aikana'».
Mikki katseli kummastuen isäänsä, joka tavallista enemmän oli
puhunut, ja hänkin nyt paremmin rohkeni suoraan jutella isänsä kanssa.
Silmänsä olivat kirkkaat, kun hän vähän punastuen sanoi: »Isäni, kun
minä otan vaimon itselleni, niin pitää teidän olla hänellekin isänä,
niinkuin minulle; hän hellii teitä niin, kuin olisitte hänen oma isänsä,
ettekä voisi toivoa kenenkään tekevän työt paremmin, kuin hän ne
tekee, ja hän on oleva se kukkanen, joka kotomme kaunistaa. Mikä on

teidän kotonne, on myös oleva meidän kotomme, ja vanhoilla
päivillänne hän on teitä hoitava.»
Nytpä Niemen ukko sai suuret silmät, hän näki ja kuuli, kuinka
innokkaasti Mikki puhui, ja aavisti, ettei Mikin sydämmessä ollut
kaikki vallan entisellään. »lieneekö Kuuselan Kaisu jo poikaani
miellyttänyt? Sepä olisi hupaista», ajatteli ukko; vaan samassa hän
muisti, miten Mikki oli vakuuttanut, ettei kukaan talon töitä paremmin
tekisi kuin se, joka hänelle oli vaimoksi tuleva, ja Kaisu oli vähän
kömpelö, ja hidas -- eipä se ollut hän. »Ei», arveli ukko, »rakkaudesta
vain minua kohtaan poikani noin lämpimästi puhui.»
Niin luuli ukko. Jos hän olisi tehnyt yhden ainoan kyselmän pojallensa
tässä asiassa, niin olisi hän saanut tietää, kuinka hän oli hairahtunut.
Mutta ukko jätti sen asian sillensä, sanoen:
»Sinun täytyy mennä huomenna aamulla Kuuselaan kuulemaan,
joutavatko maanantaiaamuna tulemaan kalamajoille.»
»Menen kyllä kernaastikin», vastasi Mikki iloisesti; vaan ukko katseli
häntä tarkasti ja läksi sitte pois mumisten itseksensä: »Kumma, miten
hän nytkin tuli iloiseksi, kun Kuuselaisten kanssa kalastamaan
mennään, eikä muita talontyttäriä ole likimaillakaan. Mutta Lyyli -- ei,
mitä vielä, köyhä tyttörentukka ja minun rikas komea poikani, se ei
sovi, rikkaan pitää Mikin vaimon olla.»
Näin ajatteli Niemen ukko ja läksi tuvan takana olevaan kamariinsa,
luullen, että rikkaus oli hänen lapsensa paras onni.

2. KUUSELAN KUKKA.
Aurinko paistoi kirkkaasti pyhäaamuna, kun Mikki riensi metsän läpi
Kuuselaan vievää pientä polkua pitkin. Metsä oli kaunis; aamukaste
kimmelsi kuusen oksilla, tuhansia lintuja lauleli metsässä. Polkua
katkaisivat aina välimmiten pienet iloisesti lirisevät merenjuovat,
joiden poikki oli muutamista pölkyistä tehty siltoja, mutta Mikki ei
siltojen yli mennyt, vaan hyppäsi kiveltä kivelle ja pääsi niin noitten

porisevien juovien poikki; häntä vielä lapsetti, ja iloisena hän riensi
Kuuselaa kohti. Tultuansa sinne hän meni tupaan, jossa Kuuselan väki
juuri oli eineellä; isäntä itse istui pöydän päässä, ja häntä vastapäätä
istui Kaisu, mutta isäntä nousi heti, sanoen iloisesti:
»Hyvää huomenta, naapuri! Mitäs nyt kuuluu? Kaisu, mene tuomaan
oluthaarikka ja tarjoo meidän nuorelle naapurillemme.»
Kaisu nousi punastuen ja meni mielihyvillään kotikaljaa tuomaan
sorealle Mikille, mutta Mikki sanoi: »Ei, istukaa rauhassa, minulla vain
oli vähäisen asiaa, sillä nytpä alkaa kalansaalis, ja me puolestamme
olemme valmiit huomenna menemään merelle, jos teidän vain sopii
tulla.»
»Kyllä me tulemme», vastasi Kuusela, »mutta, Kaisu, kraatarin Lyylin
täytyy myös sana saada. Noh naapuri, juoppas nyt meidän Kaisun
tekemää vaahtoavaa olutta.»
Kaisun vaaleat silmät tirkistelivät mielihyvällä Mikkiä, ihonsa hohti
punaiselta hänen pellavankarvaisen tukkansakin lävitse, ja hymysuin
otti hän tarjotun oluthaarikan vastaan, kun Mikki, antaen sen takaisin,
sanoi oluen olleen hyvää.
Mikki jätti nyt hyvästi, lausuen: »Minä menen kraataritädin luo ja
samalla kyllä Lyylille vien sanan, että hänen on tuleminen kanssamme
nuotalle.»
»Hyvä, hyvä», vastasi Kuusela, ja Mikki läksi.
Hän meni Kuuselasta meren rannalle päin. Iloisena hän kulki, sillä tämä
polku oli hänelle rakas ja vanha tuttu aina hänen lapsuutensa ajoista.
Nyt hän oli ehtinyt rannalle, jonka reunoja aukean Pohjanlahden aallot
kastelivat. Rannalta muutaman sylenmitan päässä oli sileällä nurmella
pieni punaiseksi maalattu mökki, jonka vähäistä ruohopihaa kaksi
lehevää pihlajaa varjosi. Näitten pihlajain siimeksessä oli Mikki monta
kesäistä päivää viettänyt, sillä täällä hän kävi lapsena »kraataritädin»
luona lukemassa.

Mökin asukas oli räätälin leski. Hänen miehensä oli eläessään
rakentanut huoneen itsellensä Kuuselan maalle ja teki siitä vuokraksi
Kuuselalle kaikki räätälintyöt, mitä isäntä tarvitsi. Räätäli itse oli jo
kauan maannut turpeen alla, vaan leski eli kraataritäti (niin häntä
tavallisesti mainittiin) asui vielä mökissä ja teki apupäiviä Kuuselaan,
aina kun niitä vaadittiin. Kotonaan hän teki räätälintyötä sekä opetti
lapsia ja