Kotikuusen kuiskehia | Page 3

ja kun se oli laskenut eik? en?? muuta n?kynyt kuin punertava taivas aukean aaltoilevan meren takana, silloin Mikki huusi iloisesti:
?Aurinko nukkuu meress?, min? n?in kun se levolle meni.?
P?iv?t meniv?t, viikot joutuivat, vuodet kuluivat, koulunk?ynti loppui, ja Mikki oli sorea nuorukainen, mutta kraatarit?din luona kulki h?n yh? vain.
Mikki oli ?idit?n lapsi, mutta h?nen rakastavainen syd?mmens? kaipaili ?idin hellimist?, ja t?ti h?nt? helli niinkuin ?iti, sill? h?n oli ollut Mikin ?itivainajan paras yst?v?.
Mutta Pohjanlahden rantam?kiss? l?ytyi toinenkin olento, joka viel? voimakkaammin johdatti Mikin askeleet sinne -- siell? oli silm?pari kirkkahampi kuin tyyni merenpinta, siell? oli posket hohtavammat kuin aamurusko, siell? oli Mikin lapsuuden leikkikumppani, kraatarit?din kahdeksantoistavuotias sorea Lyyli. H?n oli seudun ihanin neito, ja h?nt? nimitettiinkin ?Kuuselan Kukaksi.?
Lyyli? nyt pyydettiin nuotalle Kuuselaisten kanssa, ja Mikki oli iloinen, kun tiesi saavansa viett?? monta p?iv?? Lyylin parissa, koska Niemen ukolla oli Kuuselan kanssa yhteinen nuotta. H?n riensi portaita yl?s, vaan seisahtui porstuaan, sill? h?n kuuli t?din ja Lyylin veisaavan:
?Ne niitun kukat korjat, Ja laiho laaksossa, Niin ylpi?t yrttitarhat, Puut vihri?t verassa, Ne meillen muistuttavat, Suurt' hyvyytt' Jumalan?, j. n. e.
?Niin; paljon, paljon tulee meid?n Jumalaa kiitt???, sanoi Mikki itseksens?. H?n istui portaille, ja h?nen tiet?m?tt??n vaipuivat h?nen k?tens? ristiin. Maailma tuntui h?nest? suloiselta, h?nen syd?mmens? oli onnea t?ynn?. Kun virsi oli m?kiss? veisattu, meni Mikki sis?lle; t??ll?kin oli onnellisia ihmisi?.
Kraatarit?ti oli kyll? koetellut maailmaa, h?n oli n?hnyt p?ivi? sek? kirkkaita ett? pilvisi?, mutta h?n oli n?in? p?ivin? koonnut itsellens? hyv?n aarteen: tyytyv?isen syd?mmen ja vahvan luottamuksen Jumalaan; vaan Lyyli ei ollut viel? mit??n kokenut, ei, h?n oli aina vain ollut onnellinen. Nyt eritt?inkin loisti tyytyv?isyys h?nen silmist?ns?, kun h?n meni k?ttelem??n yst?v??ns?.
Mikki sanoi: ?Olen t??ll? jo v?h?n aikaa ollut, istuin niin kauan kuin veisasitte tuolla portailla ihaellen luonnon kauneutta ja kuunnellen teit?.?
?Niin, Jumalaa saamme kiitt??, joka antaa meid?n tervenn? nauttia kes?n kauneutta. Luonto pit??kin nyt h?it??n, sill? se on juuri t?ydess? morsiuspuvussaan.? N?in lausui t?ti ja l?ksi kaljaa tuomaan sis?lle.
?Lyyli, koska me h?it?mme pid?mme?? sanoi Mikki.
Lyylin ihanat posket tulivat tulipunaisiksi, ja h?n vastasi: ?Siihen on viel? pitk?t ajat, me olemme nuoret viel?.?
?Ei siihen tarvitse olla pitki? aikoja, min?p? olen jo yhdenkolmatta vuoden vanha, saanpa jo menn? naimisiin, ja em?nt? meill? tarvitaan.?
?Voi Mikki! Kuinka min? is?si kanssa toimeen tulen? Tuota aina v?liin ajattelen, mutta kun ne ajatukset ovat minua vaivanneet, olen j?tt?nyt kaikki mietteet toistaiseksi, varmana, ett? se aika viel? olisi kaukana.?
?Eip? olekkaan niin. Tied?tk?, is?ni sanoi er??n? p?iv?n? minulle, ett? minun pit?? toimittaman em?nt? taloon eik? j?tt?m?n naimista vanhuuden p?iviksi, niinkuin h?n. Silloin, Lyyli, olin sanomaisillani, ett? minulla jo oli morsian, ett? Kuuselan kaunis kukka oli omani, mutta en tied?, mik? suuni sitoi; is?ni on niin kumma, ett? vaikka tied?nkin olevani h?nelle rakkaampi kaikkea muuta maailmassa, ja vaikka h?n on minulle sinua l?hinn? kallein, en rohkene sent??n paljon koskaan h?nelle asioistani jutella, ja ellei sinua, pieni lemmittyni, olisi, ja jollei t?ti olisi ?itin? minulle, saisin kyll? kaikki tunteeni tuulelle tarjota, kuusikolle kuiskaella. Mutta ?idillesi, Lyyli, tahdon ilmoittaa, ett? olemme kihloissa.?
T?ti tulikin samassa sis?lle, ja Lyyli vaaleni; nyt vasta, kun kihlaus oli ilmoitettava, tunsi h?n, ett? muutos h?nen el?m?ss??n oli tapahtuva.
?T?ti,? sanoi nyt Mikki, ?te olette ollut niinkuin ?iti minulle, vaan suokaa anteeksi, olen ollut teille kiitt?m?t?n lapsi, sill? min? olen omistanut kalleimman tavaranne, olen Lyylin kihlannut!?
Kraatarit?ti katseli hell?sti lapsiaan, lausuen: ?Tuon on ?idin silm? jo kauan n?hnyt. Kun n?in teid?n kasvavan, silloin n?in my?s, kuinka rakkautenne kasvoi, vaan pelk??n, ett? t?m? rakkaus ei onnea teille tuota, sill? jos oikein Niemen ukon tunnen, ei h?n Lyyli? tahdo Mikkins?, silm?ter?ns? vaimoksi.?
?Miksi ei? Rakastanpa min? h?nen Mikki?ns? enemm?n kuin ket??n muuta maailmassa, -- ?itini, rakas ?itini -- viel? enemm?n kuin teit?kin; rakastanpa my?s h?nen kovaa, vaan rehellist? is??ns?kin, ja h?nt? tahtoisin helli?. Kuinka h?n saattaisi minulta ry?st?? minun onneni??
?Lyylini, sin? et ole viel? maailmaa koettanut; t?h?n asti olet kulkenut kuin kukka kedolla, iloisena, tiet?m?tt?, ett? joka ruusut poimii, sit? okaat my?s useasti pist?v?t. Min? kyll? olen tuota miettinyt, mutta minun olisi ollut niin mahdotonta teid?n rakkauttanne est??, kuin olisi ollut mahdotonta sanoa, koska se alkunsa sai; sent?hden ajattelin: t?m? varmaankin on Jumalalta, ja olkoonpa se sitte murheeksi taikka iloksi, niin on se parhaaksenne. Mutta Niemen ukko ei t?t? suvaitse. H?n rakastaa paljon Mikki? ja luulee, ett? suuri rikkaus on Mikille parhaan onnen tuova, vaan t?ss? on kyll? h?nen rakkautensa joutunut harhatielle, itsekk?isyys on sen pilannut. Mit? h?n on kerran p??h?ns? saanut, siit? h?n ei luovu, vaikka se mit? maksaisi.
?l? pahastu, Mikki, vaikka n?in suoraan puhun; tahdoin vain sanoa sen tiet??ksenne, ett? ehk? piankin saatte luopua toisistanne. Kukatiesi olisi parasta ollut, ett? jo ennenkin olisin puhunut, vaan pelk?sin, ett? rakkautenne ehk? olisi vain kiihtynyt vastapintaisuudestani, ja p??tin j?tt?? neuvoni siksi, kuin itse oman parhaanne ymm?rr?tte.?
?Siin?, t?ti, oikein teitte; tyhj?st? surusta olisivat Lyylin kukoistavat posketkin lakastuneet, ja t?ss? asiassa teen min?, mit? syd?mmeni vaatii, vaikka maailma nurin k??ntyisi. 'Vaikka maailman kaiken saisin, en m? sinusta erii, vaikka tavarani kuluttaisin,