Koti | Page 5

valvontansa alaisena! Kun hänen silmänsä
säihkyivät ystävällisesti, kävi ikäänkuin kevättuulahdus läpi
sydämmeni; kun hänen katseensa synkistyi, vaikenin minäkin ujona ja
säikähtyneenä. Minusta tuntui välistä -- ja minusta tuntuu vieläkin --
että jos hän minuun katsahtaisi ankarasti noilla kirkkailla,

eriskummallisen läpitunkevilla silmillään, niin lakkaisi sydämmeni
vallan sykkimästä. Enkä kuitenkin ole selvillä rakastinko häntä. Niin,
tuskinpa luulen sitä tehneeni. Kun hän oli poissa, hengitin niin vapaasti
ja keveästi, mutta hänen henkensä olisin pelastanut omani kaupalla.
Monessa asiassa olimme erimielisiä. Hän ei ollut mieltynyt soitantoon,
jota minä puolestani kiihkoisasti rakastin, ja luettavasta olimme
tykkänään erimieltä. Hän haukotteli lukiessani lempirunojani, jopa
välistä nauroikin, ja silloin minä olin vähällä purskahtaa itkuun; minä
vuorostani haukottelin hänen hyödyllisille, opettavaisille kirjoilleen,
jotka minun mielestäni olivat ikävämmät kuin tohdin tunnustaakaan.
Sitä ihannemaailmaa, jossa ajatukseni niin mielellään liikkuivat, sitä
hän piti vähäarvoisena ja kouraan tuntuva todellisuus, jota hän elämästä
etsi, se ei minua miellyttänyt. Kuitenkin oli montakin kohtaa, joissa
sielumme tapasivat toisiansa -- etenkin siveellisyyskysymykset -- ja
silloin oli meillä kummallakin siitä yhtä paljon huvia. Siihen aikaan
sinun, Cecilia, täytyi jättää minut; meidän kohtalomme muuttui, mutta
sydämmemme pysyivät ennallaan.
[1] Uhkarohkeat toivomukset tai pettävät lupaukset.
Eräänä päivänä oli kodissani paljon vieraita. Iltapäivällä heitin
sulka-rengasta Emil serkkuni kanssa, josta niin paljon pidimme ja joka
sen niin hyvin ansaitsi. En tiedä miten tapahtui, mutta Ernst vaihtoi
paikkaa hänen kanssansa ja joutui vastaheittäjäkseni. Hän näytti
tavattoman iloisalta ja minäkin tunsin olevani vapaampi kuin
tavallisesti hänen seurassansa. Hän heitti oivallisesti ja varmasti
liitelevän renkaan, mutta joka kerran vähän liian kauas taakseni, niin
että minun täytyi peräytyä pari askelta saadakseni sen. Niin minut
karkoitettiin huomaamattani iloista leikkiä laskien pitkän huonejonon
lävitse, kunnes olimme kaukana muusta seurasta ja kahdenkesken.
Silloin lopetti Ernst äkkiä leikin ja muuttui vakavaksi. Aavistin pahaa
ja olisin mielelläni juossut kauas, kauas pois, mutta olin ikään kuin
halvaantunut. Silloin puhutteli Ernst minua niin herttaisesti, niin
vakavasti ja sanomattoman hellästi, että hän veti puoleensa sydämmeni
ja minä tartuin, vaikka vavisten, hänen ojennettuun käteensä ja melkein
tietämättäni suostuin hänen rinnallansa vaeltamaan elon tietä. Olin
silloin vastikään täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Armaat vanhempani

hyväksyivät tyttärensä valinnan ja liiton niin yleisesti arvossa pidetyn
ja kunnioitetun miehen kanssa -- jonka sitä paitsi arveltiin vielä kerran
onnistuvan päästä valtion virkojen korkeimmille kukkuloille, -- ja Ernst,
jonka luonteenmukaista on kaikessa pyrkiä joutuisasti eteenpäin, sai
aikaan sen, että kohta sen perästä vietettiin häämme.
Moni sukulaisistani oli kuitenkin sitä mieltä, että minä tämän liiton
kautta vaivuin vähän alemmaksi. Sitä mieltä en minä ollut, --
päinvastoin. Minä olin ylhäistä sukua, minulla oli ylhäisiä sukulaisia,
olin kasvatettu loistavassa seurapiirissä, ylellisyydessä ja
suruttomuudessa ja minulle oli opetettu kaikki pintapuolinen
seurustelukyky. Hän oli mies, joka oli itse raivannut elämänsä tien ja
rehellisesti ponnistaen voimiansa ja luopuen monesta nautinnosta
kohottanut isäinsä kodin sen rappiotilasta sekä turvannut äitinsä ja
siskojensa tulevaisuuden. Hän oli itsetietoinen, selväjärkinen ja hyvä
mies, -- niin, *hyvä*, sen käsitin yhä selvemmin, mitä syvemmälle
pääsin välistä vähäsen katkeran kuoren lävitse tunkeutumaan hänen
olemuksensa ytimeen, -- tunsin olevani kovin pieni ja mitätön hänen
rinnallansa.
Ensimmäisen aviovuoteni elimme vanhempiemme luona, he vaativat
sen Ernstiltä ja jos vaan olisin tuntenut olevani vähän enemmän hänen
vertaisensa ja ollut varmempi siitä että voin olla hänelle mieliksi, niin
ei olisi mitään puuttunut onnestani. Kaikki miltei kantaneet minua
käsillään, ja ehkä juuri senvuoksi Ernst esiintyi verraten jäykkänä.
Minä olin hellien vanhempieni lellilapsi, olin ajattelematon ja arka, ja
olen vieläkin. Sinä aikana Ernstin vaikutuksesta elämän tosi ihanuus ja
vakavuus yhä enemmän selveni minulle. Avioliitto ja koti, isänmaa ja
maailma niin ikään koittivat silmissäni, ja niiden suhde ja pyhä tärkeys
selvisi minulle. Ernst oli opettajanani. Katsahdin ylös häneen
rakkaudella, johon sekaantui vähäsen pelkoakin.
Kuinka monta suunnitelmaa niinä kesäpäivinä tehtiinkään,
suunnitelmaa, joiden toteutumista haaveellinen mieleni hartaasti toivoi.
Niistä oli jalkamatka Ruotsin länsipuolella olevaan maahan yksi
Ernstini lempituumia. Hänen äitinsä -- jonka muistoksi pikku Petrea on
saanut vähän kummallisen nimen -- oli norjalainen, ja rakas muisto

hänestä oli ikäänkuin kietonut yhteen ne tunturit ja laaksot, joista hän
niin paljo oli kertonut pojalleen kuin jostakin ihmeen kauniista
satumaailmasta. Ne muistot ovat haavemaailman kaltaisia Ernstin
sielussa, niihin hän syventyy halutessaan virkistystä ja virkistyttäessään
tulevaisuutensa toiveita. «Ensi vuonna matkustamme!» huudahti Ernst
silloin ja me suunnittelimme kartalla matkamme, jopa olin minä jo
selvillä mimmoisen puvun teettäisin itselleni kun hänen
kumppaninansa kävisin «meren ympäröimässä Norjassa». Ah! minulle
tulivat kohta toisenlaiset matkat!
Samana vuonna juuri esikoiseni näki päivän valon, ja kaunis poikani
anasti rakkauteni ja ajatukseni niin, että Ernst oli vähällä tulla siitä
kateelliseksi. Kuinka usein hiivinkään öisin katselemaan häntä, kun hän
nukkui. Hän oli vilkas, levoton lapsi; minä sen vuoksi erityisesti nautin
nähdessäni hänen siinä uinailevan; ja miten ihmeen ihana hän oli
nukkuessaan! Kaiket yöt olisin voinut viettää kumarruksissa hänen
kätkyensä ylitse. Niin pitkälle, Cecilia, olin siis päässyt romaanin
suhteen, jolla nuoruudessamme ravitsimme sieluamme ja sydäntämme.
Mutta koitti toiset ajat. Ensiksi suuri muutos vanhempieni
varallisuussuhteessa, joka niin paljon vaikutti meidän oloihimme, sitten
minulle monta pientä vaivaa loppumattomiin asti, huolia, sairautta!
Olisin menehtynyt sekä ruumiillisesti että