Koti | Page 4

vähä väliä
kohtelee sangen epäsuosiollisesti ja hyvä ystävämme assessori sanoo
häntä milloin «pikku armoksi», milloin «pikku epäarmoksi», muuten
hänellä on montakin nimeä Gabriellelle. Soisin hänen kerran
ansaitsevan nimen »rakastettavan»!
Rauha kaikille pienokaisilleni! Ei ole heistä ainoatakaan, johon ei olisi
kätketty oman hyveen ja kunnollisuuden alkua, ja samalla myöskin
vaarallisen pahan tavan siementä, joka voipi turmella Jumalan kauniin
kylvön. Kunhan meidän, heidän isänsä ja minun, hyvin onnistuisi
hoitaa niitä kalliita taivaan suomia vesoja! Mutta ah, lasten kasvatus ei
ole mikään helppo asia ja monet lukemani kirjat lasten kasvatuksesta
ovat ainoastaan vähäksi hyödyksi, lieneekö syy sitten minussa vai
niissä. Ah, usein en tiedä parempaa neuvoa kuin sulkea lapsi syliini ja
katkerasti itkeä hänen tähtensä tahi ilosta suudella sitä; ja luulen
huomanneeni sen vaikuttavan sangen paljon.
Koetan torua niin vähän kuin mahdollista; tiedän miten helposti sillä
tavalla karkoitetaan lapsuuden rohkeamielisyys ja viattomat ilot, ja
uskon ylipäänsä että jos vaan lakkaamatta kehitämme hyvyyttä,
lämmitämme, elvytämme ja valistamme, niin katoaa vähitellen pahe
itsestään.
Minä laulan paljon pienoisilleni; he ovat kasvatetut laulujen kaikuessa.
Tahdoin varhain ikäänkuin uittaa heidän sielujansa soitannon
sulosoinnuissa. Moni heistä, etenkin esikoiseni ja Eeva, ovatkin oikeita
soitonkiihkoilijoita, ja aina illan hämärtäessä he kokoontuvat
ympärilleni, jolloin minun täytyy laulaa heille pianon säestyksellä, tahi
antaa heidän itsensä laulaa pienet laulunsa säestäessäni heitä pianolla.

Henrikkini palkintona on, jos hän on ollut koko päivän oikein
tottelevainen, että illalla laulan hänen vuoteensa vieressä kunnes hän
nukkuu. Hän sanoo silloin näkevänsä niin kauniita unia. Usein myöskin
silloin juttelemme ja minä iloitsen erinomaisesti hänen puhtaasta,
vilkkaasta sielustansa. Rakentaessansa tulevaisuuden tuulentupia hän
aina sanoo: »Ja kun tulen suureksi ja olen valmistunut virkamieheksi ja
minulla on oma taloni, silloin, äiti, pitää sinun muuttaa minun luokseni
ja minulla on niin monta palvelijaa sinua palvelemaan ja sinä saat niin,
niin paljon kukkia ja kaikkea mitä vaan haluat, että elät juuri kuin
kuningatar; mutta iltaisin sinun pitää istua luonani ja laulaa minulle
kunnes nukun -- teethän sen?» Hänen sitten nukuttuaan tuulentupiin ja
lauluihin voin usein pitkät hetket istua siinä hänen vuoteensa ääressä ja
sydämmeni vallan paisuu ilosta ja ylpeydestä enkelini tähden. Ernst
väittää minun lellittelevän häntä; oi, ehkä teen niin; mutta varmaa on,
että vakavasti koetan olla sitä tekemättä. Muuten voin sanoa kaikista
pienokaisistani kuten eräs tuttavistani sanoi omistansa: he ovat
«parahiksi hyviä», s. o. he eivät ole kyllin hyviä taivasta varten.
Olen yksinäni tänä iltana; Ernst on maaherran luona; tänään on
syntymäpäiväni, mutta minä en ole sanonut sitä kenellekään, syystä että
mielelläni vietän hiljaisia kestejä omine ajatuksineni.
Miten tällä hetkellä kuluneet vuodet vierivätkään takaisin silmieni
eteen; on kuin olisin jälleen lapsuuteni kodissa, hyvässä, iloisessa,
armaassa kodissa. On kuin olisin taasen rinnallasi, ainoa, rakas siskoni,
kauniissa komeassa niittyjen ja kylien ympäröimässä talossa; me
katselisimme seuduille korkeista ikkunista ja iloitsisimme, että aurinko
paistaa mataloihin majoihin yhtä herttaisesti kuin suuriin saleihimme;
meistä olisi kaikki hyvin.
Elämä hymyili meille silloin, Cecilia, ja niin suruttomasti! Miten me
itkimme «les voeux téméraires»[1]ille ja »Feodorille ja Marialle»!
Siinä meidän surumme. Elämämme oli laulua, tanssia ja leikkiä iloisten
naapurien kanssa; sivistyneempien kanssa me ihailimme soitantoa ja
kirjallisuutta. Me luulimme olevamme hurskaita kun rakastimme niitä,
jotka rakastivat meitä ja me jakelimme yltäkylläisyydestämme
tarvitseville ympärillämme. Ystävyyden kaipuu oli meissä kiihkoisa,

ystävyyden hyväksi me aioimme kuolla; mutta rakkaudelle muka
olimme kiven kovat. Miten me teimme pilaa rakastajoistamme ja miten
meidän oli hauska esiintyä ankarina romaanisankarittarina! Miten me
olimme säälimättömät, ja -- miten rakastajamme helposti siitä lohtuivat!
Niin tuli Ernst Frank meille vieraaksi. Huhu taitavasta ja voimakkaasta
miehestä kulki hänen edellään ja käänsi silmämme häneen, sillä miten
onkaan, semmoista naiset miehissä rakastavat. Muistatko miten hän
kiinnitti puoleensa kaikki ajatuksemme, miten hänen jalo muotonsa,
voimakas, varma ryhtinsä, hänen vilpitön ja vakava, mutta aina
kohtelias käytöksensä ja puhetapansa ensin miellytti meitä ja sitten
valtasi meidät. Olisi voinut sanoa, että hän sekä siveellisesti että
ruumiillisesti oli lujalla pohjalla. Hänen syvä surupukunsa, miehekkään
tuskan hiljainen ilme, joka välistä näkyi hänen silmissään, oli sekin
osaltaan omiansa herättämään huomiotamme. Kuitenkin oli hän sinun
mielestäsi liian ankaran näköinen ja minä menetin pian hänen
läheisyydessään tavallisen rohkeuteni. Kun hänen tummat, vakavat
silmänsä olivat luodut minuun, oli niillä puoleksi lumoava puoleksi
masentava voima. Tunsin silloin itseni onnelliseksi, mutta olin
kuitenkin samalla tuskaantunut; liikkeeni olivat kankeat, käteni
kylmenivät ja tekivät kaikki toimitettavansa päin mäntyyn, enkä minä
koskaan ollut puheessani typerämpi kuin silloin kuin huomasin hänen
kuuntelevan. Liisa täti kerran antoi minulle seuraavan neuvon: «pikku
ystäväni, paina mieleesi mitä nyt sanon sinulle; jos joku mies pitää
sinua typeränä, niin se ei hänen mielestänsä mitään haittaa, mutta jos
hän luulee sinun pitävän häntä typeränä, -- silloin olet ainiaaksi
menettänyt hänen suosionsa». Olkoon nyt viimemainitun laita miten
tahansa -- olin kuullut erään terävän nuoren miehen sanovan sen
vaikuttavan itseensä kuin suolan rakeet heitettyinä tuleen -- mutta
varmaa on, että ensinmainitutkin sanat puhuivat totta, sillä typeryyteni
ei ensinkään Ernstin mielestä halventanut minua, ja miten
sanomattoman miellyttävä hän olikaan ollessansa lempeä ja
ystävällinen! Päivä päivältä suureni hänen valtansa ylitseni; olin
ikäänkuin aina hänen