Korpelan Tapani | Page 6

pitoon.»
Vaan äitini, joka oli melkein toivoton minun oikeamisestani ihmiseksi,
alkoi vaikeroiden selvittää minun puoliani vieraille:
»Ei se olisi tyhmä Tapani, vaan se on niin tuiki tottelematon ja
äikkäpäinen, että se ei taivu hyvällä eikä pahalla. Ei sitä vailla, että sitä
ei ole kuritettu, vaan siitä ei ole apua. Se on niin pahankurinen ollut
aivan pienestä lähtein näitten toistenkin sikiäin kanssa, että on kynsiä
niiltä silmät pois. Ja sitä on kuritettu kurittamallakin, vaan sille ei ole
tehoa. Sanotaan, että nuijien pojasta pahasta, vaan aivan pahasta ei
nuijienkaan. Mutta täytyyhän sitä kuitenkin koettaa minkä voipi.
Raamattuhan sanoo, että joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan. Siitähän
ei ole Jumalan edessä vastuuta, kun koettaa ohjata ihmisten polulle
hyvällä ja pahalla minkä vaan voipi. Ja sanotaanpa niinkin, että silloin
vitsa pitää vääntää kun vääntyy. Ja yrittänyttä ei laiteta», puhua
laapotteli äiti ja huokaili vahvasti.

Eräs vieraista sanoi, että
»elkää tyhjää huolehtiko Tapanista. Siitä ei vielä tiedä ei uuta eikä aata.
Se vaan on pääasia, että on vilkasluontonen, niin silloin siinä on vara
mistä lähteä, sitte kun se mieheksi joutuu. Vaan joka on jo tyhmä
lapsena, niin se ei sen viisaammaksi tule aikuissakaan. Eihän tuonikaan
tyhjästä saa, eikä tauti päästä paljaasta. Ei tyhjästä voi järkikään
kehittyä.»
Niin puheli vieras aivan kuin minun puolestani ja sanoi vielä, että
»Nähtiinpä tuo Pekolan Risto. Siitä nyt mustilaispojan kokosena ei
luullut tulevan ei kolmen koiran syöttäjää, vaan kyllä se nyt miehestä
moukasee. Se ei olekaan jokaisen räkänokan narrattava.»
»Mikä tuo nyt on Pekolan Risto? Suruton miehen roikale. Kyllähän
sillä on sitä maailman viisautta, vaan kyllä taitaa Jumalan edessä
lyhyeen loppua viisautensa. Ja sepä se juuri onkin, että nuorena pitäisi
ihmislapsi saada vakautumaan ja pois siltä maailman hurjalta tieltä
vierautumaan. Ja ensimmäinen ehto on se, että lapsen pitää nuorena
oppia rakastamaan vanhempiansa. Joka sen käskyn rikkoo, niin se
rangaistaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Minä pidän sen
muistossani eikä meidän lapset saa olla niin vallatonna kuin Pekolan
Risto poikasena. Ja niinpä ei poikasena ole paljon jalkansa jatkuneet,
kun vielä pyhäillat löi koppia ja kirppasilla räiki kylän poikaviikarien
kanssa. Kaunis kunnia tämä! Vielä te viitsitte lasten kuullen sen
miehuutta ylistää», puheli äiti oikein tosissaan.
Mutta minä kun kuulin, että ilosuus kelpaa vieraille, niin tulin vaan
ilosemmaksi ja tein kaikenmoisia sukkeluuksia. Muun muassa otin
laudalta pikkusen harmajan lankakerän, solmisin sen
purkautumattomaksi ja jätin siihen jukkoa parin kyynärän verran.
Lähdin sitä sitten vetelemään siinä luulossa, että ehkä kissan poika
huomaa, kun näkyy nyt olevan niin leikkituulella. Eipä pitkältä
tarvinnut vetääkään ennenkuin kasahti pienonen harmaa elävä sen
kerän kimppuun, otti sen hampaittensa ja käpälöittensä väliin,
kemmahti selälleen, löi painia sen kanssa, potkia riksutti taivasta kohti,
kipruili ja mulkerehti. Siitä hyppäsi kahdelle jalalle, taas paiskausi

selälleen ja potki ja telusi kerän kanssa, ja aina kävi sen innolle kun
minä hiljalleen nykäsin sitä kerää. Välistä heitti irti, loikastausi vähän
syrjään, vaan kun minä liikutin kerää, niin silloin ropsahti taas kynsin
hampain siihen käsiksi ja telkkusi ja mäiki sen kanssa, että vanha
kissakin tuli siihen yhteen nujuun toiseksi sääksi. Ja sitte siinä vasta
elämä rupesi lentämään, kun ne yhdessä rupesivat kemuamaan. Se
nauratti jokaista vierasta, että katketa olivat, ja kutkutti se minuakin
aivan sydäntä myöten. Joku vieraista sanoi, että
»kyllä tuo poika hoksaa ne lystipaikat.» Vaan silloin tuli äiti ulkoa,
mulautti minuun silmänsä kuin kellokaslehmä siihen, jonka hän on
saanut pelkonsa alle ja tahtoo, että pitäisi siirtyä tieltä pois. Äiti ärjäsi,
että
»joko sinulla taas on muuan piruus siinä harjoitettavana? Älyätkö vai
tahdotko häntäluusi päälle.»
Silloin piti totella. Menin isoisän viereen rahille istumaan.
»Lyhyeltä on virsi kaunis», sanoi isoisä äidille, joka rupesi yhä
jatkamaan riitelyään.
Vaan en minä siinä malttanut kauvan istua, lähdin kävelemään ulos
vetäen jälessäni sitä lankakerää toivossa, että kissa ehkä sen huomaa ja
tulee jälessä. Silloinpa juoksi Samppa jälkeen ja polki kerää, että
katkesi jukko. Suututti se minua. Minä pukkasin häntä ja ryöstin pois
keräni. Samppa rupesi itkeä värnöttämään. Samassa tuli äiti, jauhoi
tukkaani, niin että säkenet silmissä vilisi, otti kerän ja antoi Sampalle,
joka sitä katseli kuin pulliaishaukka kiiluvin silmin ylpeänä voitostaan.
Vaan vieraista muuan sanoi, että
»nyt oli tuon toisen pojan syy, ei olisi pitänyt Tapania kurittaa.»
»Tapanin pitää huimemmalleen antaa perään. Mitäs rupesi koko peliin.
Muistaa vasta istua tyynessä. Ja ei ole sitä vailla, että niistä joutavista ei
olisi kielletty, kyllä se on saanut muistipaloja useammat kerrat. Mutta
oikean ihmisen tavalla se ei kyllä pysy siunaaman aikaa. Sen on jo
lapsena saanut sielun vihollinen riivata ja sokaista, että ei anna

kuritustakaan totella. Toisia lapsia niitä ei ole tarvinnut monta kertaa
piiskata eläessään, vaan näettepä miten ne ovat vakaat kuin vanhat
ihmiset. Jo sitä on lysti nähdä tuommoista lasta kuin tuokin Katri on. Se
ei ole ikänään särkenyt korvia ei vanhemmiltaan eikä muilta.» Syvästi
huokaellen meni äiti asioilleen.
Vaan äidin nuhdesaarnaa en saattanut ottaa omakseni.

VIII.
Metsässä isoisän kanssa.
Isoisäni jäi meille. Hän oli ollut syntymäkylässäni ruotilaisena kaiken
aikaa, minkä me olimme olleet sieltä poissa.