Korpelan Tapani | Page 5

kuluttaneet kuusen juuret. Siihen lampaat
asettuivat sadetta pitämään kuin kotiinsa, rupesivat maata ja märehtiä
vippasivat vaan niin rauhallisen näkösesti, eikä yksikään näyttänyt
minusta pitävän väliä olinpa missä tahani. Pilvi nousi, ukkonen löi tulta
niin hirveästi, että punasena läimähteli pilven savuavan näköset liepeet
ja vettä alkoi tulla kuin saavista olisi kaatanut. Lehdikkömetsä kohisi
kuin koski, ja tuuli riuhtoi puitten latvoja, että luuli mukaansa vievän.
Tuo oli vähän kamakkaa, vaan kun lampaatkaan eivät pelänneet, niin
en ollut minäkään tietääkseni. Asetuin vaan istumaan hyvin tuuhean,
pitkäoksasen kuusen juureen, ja siihenpä tunkeusi lampaitakin mikä
sopi ja asettuivat nukkumaan miessä huoletonna yöteloilleen. Minäpä
kanssa työnnyin kahden lampaan väliin. Toisella oli kello kaulassa,
kaunis kahdeksasoppinen vaskikello, ja se emä oli niin kesy, että
käsiäni nuoleskeli, minä taas sen kelloa katselin ja väliin aina
soittelinkin. Mutta pian uni silmät ummisti ja siihen nukuin ihan
henkihieverinä kuin hako.
Heräsin kellojen kilinästä, kun lampaat puistellen pemistellen itseään
kiireimmän kautta puittivat aholle etsimään mitä murua löytyisi
eineeksi.
Minäkin laittausin pystyyn. Vaan äkkiä sälähti korviini kimakka,

uhkaavan sointunen naisen ääni, että
»täälläkös sen riivattu olet?»
Säikähdin, että lysähdin polvilleni, värisin, että joka luun solmu lotisi.
Vallaton itku purskahti, eikä ollut tointa paeta. Tiesin kyllä mikä oli
tulossa. Äitini sisko, vanhanpuoleinen nainen seisoi edessäni. Silmät
seisoi hänellä päässä, ja hampaitaan purren tarttui hän kiinni, nakkasi
olalleen kuin jonkun pyydyksestä saadun otuksen. Uhkaellen kantoi
kotiini.
»Sinua kuritetaankin nyt niin paljon, että tottelet. Entiset kuritukset
ovat olleet vähät.»
Ja minä sainkin kuritusta, että sitä kuritusta tottelin, en uskaltanut paeta
toista kertaa. Ymmärsin, että oli tyytyminen pönkän takana olemaan.
Siinäpähän kesä meni.

VI.
Työnteossa.
Heinä kun saatiin tehdyksi ja leikkuut leikatuksi, niin äiti alkoi asua
kotosalla. Minäkin sain vähän vapautta, ja nyt oli Samppakin jo
vahvistunut, ettei tarvinnut souvatusta. Se vanha kätkytkin oli jo
hävinnyt koko talosta. Vaan välit ei meillä Katrin ja Sampan kanssa
paranneet siitään. Katri ei ollut heittänyt pois kielen pieksämistä.
Samppa taas kun vahvistui, niin alkoi kyetä kanssani nätelemään. Minä
kun pahan sydämmeni tähden olin joutunut sortotilaan, niin hän hoksasi
sitä jo pienenä käyttää hyväkseen. Hän pakkausi minun kanssani
nätelemään, kun ei hänelle suotu minkäänmoista leikkikalua paremmin
kuin muillekaan. Hän kiersi minua kuin paha pässi karitsa, että oli
ristinä joka paikassa, ja kun lien sitten sattunut sysäämään häntä
vähänkään, niin silloin oli jo vankumassa ja ränkymässä kuin päästään
leikattava. Se lankesi luonnosta, että minulle siitä selkään loikutettiin,
olipa syy kenen tahansa. Sanottiin vaan, että vanhemman pitää olla

viisaamman ja antaa perään. Semmoisenaan se meni aika edelleen,
viikko viikon perästä.
Tuli kesäkin taas, vaan sitte sain jo seurata työmiehiä sekä niitylle että
pellolle. Nyt luulivat vanhukset minun voimistuneen niin, että kykenen
työhön muitten mukana, ja niinpä ajettiinkin aamusella ylös silloin kun
muutkin lähtivät työhön. Se tuntui liian vaikealta taas vuorostaan.
Niittämään pakotettiin, vaan eihän siitä tullut porikkata. Jälki tuli kuin
lehmän syömä, että hävetti itseänikin. Silloinpa olin virkani menettänyt
ja pantiin lehtiä taittamaan. Niitä kyllä rupesi tulemaan kuin turkin
hiasta, kun vaan olisi voimia riittänyt. Vaan siitä tahtoi olla risti, ja
nälkä pakkausi lopulla rupeamaan ihan yhdeksi taloksi, kun ruokaa ei
annettu minulle tiheämpään kuin aikuisillekaan henkilöille. Semmoisen
poika palleron luultiin kestävän miehen rinnalla. Tosinhan minä
tavallani kestinkin, vaan huonomman se väsymys ensiksi voitti.
Iltasellakin iltasta syödessä kun sain ruokaa kipeimmän nälän silmään,
niin nukuin pala suuhun, että saivat muut kantaa vuoteelle. Mutta
joskus jäin siihenkin, että yöllä kun satuin heräämään, niin palanen oli
kourassani. Silloin ratuutin leipää vähän, nukahdin uudelleen, sillä
unilusikka oli makeampi, aamulla neljättä käydessä kun piti olla
matkassa.
Niin sitä mennä nuivattiin eteenpäin, ettei sen merkillisempää koko
kesänä tapahtunut. Selkäsaunojakin tuli harvempaan, kun sain olla
Sampasta erilläni.

VII.
Isoisä puhutteli kaimakseen.
Syksypuolella kesää muutamana pyhänä tuli meille paljo vieraita.
Miehiäkin oli lähemmäs kymmenen ja niitten joukossa eräs hyvin
vanha ja ryhdikkään näkönen äijä. Se kuului olevan minun isoisäni.
Isoisä kutsui minua kättä antamaan ja puhutteli kaimakseen. Enkä
minäkään kauvan viipynyt, ennenkuin menin rohkeasti, lopsautin kättä
että läiskähti. Ja samoja antimia jakelin kaikille vieraille. Sitte se

vanhus kutsui siskoani ja veljeäni kättä antamaan, vaan ne eivät
tahtoneet tulla, ei minkään edestä. Vanhempien pakotuksesta tulla
kännistivät kuitenkin. Vaan eihän siitä tullut oikeata kalua siitäkään
annista. Isoisälle vaan pistivät kuin joku pikkukapine olisi ollut muilta
salaa kouraan pistettävä ja sen kanssa mennä kyykkäsivät
karsinasoppeen, josta alkoivat katsoa ällöttää kuin lehmä uutta konttia.
Muuan niistä vieraista sanoi, että
»tulee raitis mies tästä Tapanista. Ei tämä ujostele enään. Nää toiset
ovat ujompia.»
»Ei sillä Tapanilla ole häpyä ujostella ketään», sanoi äiti. »Vaikka olisi
minkälaisia vieraita, niin siellä se on joukossa. Jos kieltäisikin, niin
eihän sille lie suusanasta apua, se ei tottele, kun ei vaan keppiä ottane.
Nämä toiset ne vaan kyhnöttävät, ei ne nämä pakkau vierasten
jalkoihin.»
Vaan siihen sanoi ukko, että
»rohkeus ei ole vika, vaan se on tapa. Oraasta se touko tutaan. Kyllä
sen näkee että kaimasta tulee mies. Kunhan joutuu viidesti
viisitalviaaksi, niin ei ole kutaleilla asiaa sen nokan alle sateen