Korpelan Tapani | Page 7

Nyt pitkästä kotvasta
kyläili poikansa kotona. Eräänä päivänä hän alkoi tuumailla, että
»ruvetaanpas me kaimakset lintuja pyytämään. Niinhän sanotaan, että
ei tule liha linnun pyytämättä, kala jalan kastumatta.»
»Ei ole teissä linnunpyytäjää», sanoi isäni. »Meidän lintumaat ovat
siksi kaukana.»
»Kyllä me ne taipaleet vielä jaksamme kulkea, ja eihän meillä olekaan
piiskaa laidalla. Kuletaan mikä jaksetaan ja sitte levähdetään», sanoi
ukkeli.
Aamulla päätettiin lähteä. Minua ei tahtonut nukuttaa, niin oli hyvä
mieleni, kun pääsin vieraan kanssa niin hupaiseen työhön. Aamusella
kun lähdettiin aijottuun työhön, niin mieli tuntui olevan vähän
paremmalla sijalla. Minä hyppelin ja lentelin kuin siipiorava, silkoilin
sinne ja tänne, juoksin edes ja taakse kuin metsäkoira. Päästiin sitte
metsään, ja siellä rupesi ukko niitä pyydöksiä tekemään ja minä autoin
minkä voin. Iltapäivällä lähdettiin kotiinpäin. Käveltiin vähän matkaa,
niin istui telolle ukko ja sanoi, että
»tie käydä, hako levätä, haon vierus haukotella.»

Otti hän piippunysänsä, pani siihen rouheita, iski tulen, alkoi vedellä, ja
siinä hän tupakoidessaan rupesi minulle puhumaan muistojaan.
Kirkkaina loisti ukolla kuoppaan painuneet elävät silmät, kun hän
kertoi elämänsä vaiheita. Siinä hän kertoi nälkävuosista, kalliista ajoista,
tapausten edellä käyneistä luonnon ilmiöistä ja ennustuksista, Ruotsin
kuninkaista, joitten alle hän oli kuulunut, niitten hyvistä ja huonoista
puolista, Suomen surkeasta tilasta, sen paljo kärsineestä, kuitenkin
voittaneesta kansasta. Hohtavia suuria karpaloita pyöri ukon tummille,
kurttuisille poskipäille niitä kertoessaan. Ja silmiäni räpäyttämättä, suu
kolmantena korvana kuuntelin hänen tarinoitaan. Ukkeli kun huomasi,
että niin halulla hänen kertomustaan seurasin, tuumasi, että
»laaja se on uroon tarha. Tyvessä vielä olet, poikaseni, enemmän tiedät
kun olet latvassa. Siellä tulet näkemään tuulenkin, tuiskunkin aina
vastarantasenkin. Tikka on kirjava, vaan ihmisen ikä on kirjavampi. Ei
sitä tiedä lapsena, minkälainen on olla aikamiessä.»
Levähdettyään nousi ukko, otti tien vieressä olevasta raitapehkosta
vesan, siitä leikkasi kepin, lähti kävelemään ja tuumaili:
»Hiljaa se huono käypi, sauvan voimaton pitääpi, niin sanoivat ennen
vanhat. Ja tosi tuntuu olevankin. Ei tunnu olevan miehestä menneestä
eikä tuiki tulleesta. Niin ne olivat minunkin jalkani keveät sinun
ikäsenäsi kuin sinulla nyt, vaan matka on vienyt eväänsä.»
Niin tuumaili ukko, kun käydä koppasi keppi kolmantena jalkana. Minä
vaan siemakehdin ja suikelehdin ukon ympärillä. Menin aina eteen
katsomaan, kuinka ukko astua vinnasi. Hiki valui vanhuksen päästä,
että suortuvassa oli hopeaiset hapset, jotka valuivat imekkeinä
kurttuiselle, mustansiintävälle kaulalle, ja märkinä olivat kaikki
nahka-aallot, jotka aika oli ajanut kokoon ukon kasvoille. Löyhällä
näkyi olevan vanhat paikkaset sarkahousujen lahkeet ukon polvissa,
jotka askelta tehdessä horjahtivat puoleen ja toiseen. Välistä oli toinen
jalka toisen ristinä.
Matkallamme sattui noin parin sylen levyinen joki, jossa oli yksi sujuva
puu hakattu portaaksi. Minä yritin sitä myöten juosta vitasemaan yli,
vaan ukko kielsi ja sanoi, että

»Muistapas poikaseni vanhain sananlasku, että syli puuta, vaaksa vettä,
askel paikkaa pahaa miehelle surmasijaksi. Hakataanpas puu toinen
tähän kumppaliksi. Vara ei venettä kaada, eikä tuki suovaa alenna.
Parempi on katsoa kuin katua. Tulee kyllä vahinko viisaallekin, mutta
tyhmällä se on toisessa kädessä.»
Ukko hakkasi puun ja tulimme yli joesta. Siinä tuli erään talon isäntä
vastaan. Hän ihastui nähdessään ukkoa, tervehti ja kummasteli:
»Kun vielä jaksatte kulkea näin pitkät matkat.»
»Vielähän sitä on kynttä ketoon pistetty», tuumasi ukko, »vaikka ei sitä
ruton sataa vuotta eletä. Minkä minunkaan käyntini ei joutuisata ole,
vaan aina olen seisovan puun kuitenkin jättänyt.»
»Miten vanha nyt on äijä?»
»Yhdeksänkymmentäseitseman vuotta on minun kerälläni ajan
solmuista lankaa. Siellä on jo monta mutkaa matkalla. Vaan pää tuntuu
tulevan vetävälle. Maa tuntuu alkavan puoleensa minua vetää. Vuosi
takaperin olin paljon topakampi, vaan tosi näkyy olevan kuin sanotaan,
että vuosi vanhan vanhattaa, kaksi lapsen kasvattaa. Vaan mihinkäpä
tästä mentänee, täällä täytyy olla niin kauvan kuin henki luita
lämmittää. Eikä minun aikani kulu yhdessä kohti, kun vähänkin
pysynen pönkilläni.» Näin puheli ukko vähän sammaltavalla äänellä,
tarjosi pitkävartista, suonirikasta kättään sille isännälle, pyörähti ja lähti
astua telläämään kotiin, ja minä koiran asemesta välistä edessä ja
välistä jälessä.
Kotiin tultua äiti antoi iltasen, laittoi vuoteen, ja me lähdimme ukon
kanssa vierekkäin nukkumaan kuin työmiehet konsanaan. Ukko
nukkuikin heti, vaan minä, vaikka olin kyllä väsynyt, en nukkunut
pitkään aikaan, ukon kertomukset kun lisäsivät ajatuksiani. Elämä
tuntui niin suloselta. Siinä vieressäni oli semmoinen aarre, niin hyvä
ystävä, jommoista en tiennyt aavistaa olevan koko maailmassa.
Olipa ennen pitkää uni varastanut minutkin toiseen elämään, jossa näin,
että minulla oli kaunis kylvöpelto, niin kauniit, terhakat, hyöteät oraat,

jonka oli isoisäni kylvänyt, vaan heti tuli ankara myrsky, joka ruhtoi ja
reutosi ja mullan kanssa sotki kaikki oraat, ettei jäänyt kuin juuret
jälelle. Siitä heräsin. Ukko oli jo mennyt pois vierestäni. Minä hyppäsin
säikähtäen lattialle, kapasin pirttiin, kysyin äidiltä, että missä ukko, ja
kun sain tietää olevan saunassa, menin sinne, Siellä hän oli tuohivirsuja
tekemässä.
»Viikon virsua pitää, toisen viikon parsimalla», tuumaili ukko. Minä
tahdoin tekemään itselleni myös, jotka hän lupasi ja teki aivan heti.
Nyt kun saatiin aamiainen suuhunsa, silloin virsut jalkaan
kumpasellekin ja lähdettiin astua vihmomaan eilisiä jälkiä. Virsut
kitkasi jalassani, kun juosta väkellin kuin metsäkana ukon edellä, jonka
valkoset tuohitöppöset harvakseen löpsivät tiehen.