Korpelan Tapani | Page 4

tuli keskellä päivää kotiin rieskan tekoon.
Minulla oli paraallaan vieraani luonani piimäkupin vieressä kiemurassa.
Se äidin nähtyään alkoi hommata pois lähtöä. Vaan äiti koppasi halon
ja löi kuoliaaksi sen elukan. Minä itkemään katkerasti. Itkin, enkä
voinut asettua, vaikka käskettiin, ja siitä sain taas kuria, että olin
tottelematon.
Muut kun tulivat kotiin, niin äiti kertoi heille koko tapauksen ja miten
minä olin niin houkka, että itkin käärmeen kuolemata. Siihen muut
sanoivat, että
»ei ole paljon ihmisen luuta, kun semmoista säälii. Kuoharikin
kammoksuu käärmettä, niin tämä meidän lapsi syöttää ruokansakin
käärmeelle.»
»Käärmeen tuo lienee sukuakin, kun hän on niin tottelematon», sanoi
muutama joukosta.
Tuota heidän puhettaan en ollut kuulevinani, surin vaan sen käärmeen
kuolemaa. Juoksin pois katsomaan rauniolle, jonne se oli pantu, että
eikö se alkaisi virota. Vaan eihän se vironnut, joka kerran kuollut oli ja
jonka pää oli aivan repaleina.
Karvas oli mielestäni katsella kuinka se siinä kuolleena makasi.
Mitähän se silloin minusta ajatteli, kun en minä sitä suojellut. Kun en
minä ainoata ystävääni suojellut.

Mitään hupaa, mitään toveria, mitään aikani hauskaa tuossa
loppumattomassa, kolkossa vankeudessani minulle ei jäänyt, siinä meni
minulta kaikki. Vesikarpaleet heruivat poskilleni.

V.
Karkasin metsään.
Se kesä meni semmoissaan ja tuli talvi. Välimme sisko Katrin ja veli
Sampan kanssa ei siitään somentunut. Riitaa ja rätinää oli Katrin kanssa,
ja Sampan hoito oli minusta karvasta kuin terva. Minä sain nöyryytystä,
vaan sydämmeni ei ottanut nöyrtyäkseen.
Seuraava kesä kun tuli, oli se minulle samanlainen kun mennyt.
Samppa vietiin Katrin kanssa niitylle ja minut jätettiin taas pönkän
taakse siihen entiseen puolipimeään pirttiin. Koettelin rukoilla miten
vaan osasin, lupasin olla nöyrä ja kuuliainen, vaan ei siitä heltynyt
ylivalta. Piimäkuppi, leipäkannikka ja sen päällä vähän voita tuotiin,
salpa oven päälle lyötiin ja sanottiin:
»Kyllä siellä ei ole hätää, ilman pahoissa juonissasi itket, vaan kyllä
siellä sulaa sydämmesi.»
Olin kuudennella ikävuodellani, siis kaikkein kilhuimmallani metsässä
ja niityllä juoksentelemaan. Mutta menepäs nyt, kun olit oven taakse
salvattu, koko kesäksi salvattu neljän seinän sisään.
Kyyneleet tunkeusivat silmiini ja vähän väliä ryöstäysi syvä huokaus.
Nousin katsomaan ikkunasta ulos. Kaunis oli ulkona päivä. Lampaan
vuonat tanhualla hyppivät ja kippelehtivät. Minun kävi kateeksi niiden
tila. Aloin miettiä miten pääsisin ulos. Kävin pukata rysäyttämässä
ovea, että eikö olisi unehtunut pönkkä pois. Vaan ovi ei mahtanutkaan,
sama kuin uunin kylkeä olisi puskenut. Karvaaksi painui mieli. Entäs,
jos sären lasin? Vaan samassa näin aivan kuin silmissäni äitini, karahka
kourassa, ja valtasi minut semmoinen pelko, että kauhisti.
Olla täytyi siis niin kun olin pantu. Vaan mietteet poispääsemisestä kun

kerran olivat mieleen johtuneet, niin jatkuivat edelleen. Ja illan tullen
tulin siihen päätökseen, että huomenna karkaan. Aamusella ennenkuin
työlle menevät kätkeyn olkilatoon. Sitten kun ovat menneet, lähden
kävelyyn, menen vaikka minne asti. Joku hyvä ihminen ottaisi
pojakseen. Minä kuvailin sitä niinkuin jo olisi tapahtunut. Vaan
seuraavana aamuna, kun panin toimeen päätökseni, kävi huonosti.
Löysivät minut olkiladosta hetken haettuaan ja äiti jo siellä antoi
kukakäskyä oikein tuntuvasti. Niskatukasta talutti hän sitten kartanoon,
työnsi oven raosta sisään ja iski pitimen ovelle. Huusi sitten:
»Menepäs, poika, nyt pakoon.»
Katri äidin kumppanina häsysi ja akkunan takaa huusi:
»Tule niitylle, siellä on marjoja.»
Niin mieltä karvasteli, että hampaat puristausivat yhteen ja vasta
kotvasen ajan kuluttua purskahti itku, tuli äkkiä kuin ukkosen sade.
Mutta karkaamis-ajatus ei ollut kuitenkaan täydellisesti haihtunut.
Uudestaan se elpyi taas, ja tuli entistä valtavammaksi. Minä päätin
karata metsään. Sieltä eivät löydä, kun juoksen kauvas. Tehty on työ
alotettu. Ja toivo taas hivensi sen päiväistä vankeutta.
Ja kun seuraava päivä tuli, otin aitani ajohevoset, lähdin kapistamaan
alle ilman aidattoman. En tiennyt mikä tien päässä lienee, menin sitä
soittuaan, juoksin minkä minusta lähti, riensin kuin petoa pakoon. En
uskaltanut tuskin hengittääkään, pelko ajoi takaa. Pelotti, että jos joku
näki minun lähtevän ja lyöttyi perään. Viimmein alkoi lääpästyttää ja
sain rohkeutta katsomaan jälkeeni, että näkyykö jälestä ajajaa, ja kun ei
näkynyt ketään, silloin remahti vapauden päivä silmissäni
valoisimmalleen, silloin puhalsin tyhjäksi tuon paisuneen rintani ja
siinä puhalluksessa laskin tuulen teille kaikki katkerat muistot
kärsimisistä. Ikäänkuin voitosta sykki sydän.
Muutaman vaaran liepeellä oli nuori, aukea aho, jolla oli paljon
puolikypsiä puolukoita ja muutamia lyhyviä vatunvarsia, joissa oli
oikein mustanpunakoita, suuria meheviä vattuja. Sille aholle oli

kokoontunut suuri lammaskarja, joka niitä puolukoita syödä roplasi.
Siihenpä asetuin minäkin ja aloin katsella niitä vattuja, jotka maistuivat
paremmalta kuin vattu. Olin vapaana ja mieleni oli samanlainen kuin
noilla pässikaritsoilla, jotka tuolla körysivät keskenään ja välistä aina
kapusivat suurelle kivelle. Minäkin hyppelin ilosta, laittausin siihen
lammasjoukkoon. Katselin niitä vattuja ja kun niitä ei ollut, niin
selvittelin kypsimpiä puolukoita suuhuni. Sen lystimpää en luullut
olevan kellään tässä maailmassa. Ei ollut vilu, tuntunut ei nälkä. Kotiin
en ajatellut mennä koskaan. Kaikki tuntui olevan paremmasti kuin
kotona.
Ilma oli lämmin ja kaunis, tyyni poutapäivä oli. Vaan iltasella tuli
hyvin julma ukkosen sade. Pilvi kun alkoi nousta ja liketä sade, niin
silloin lampaat alkoivat juosta reklittämään ahon laidassa olevaan,
tiheään kuusikkoon. Siinä näkyivät jo ennenkin käyneen, koska olivat
aivan mustalle mullalle