Korpelan Tapani | Page 3

liiaksi viattomasti sain kärsiä.
Katkeamaton viha istuutui sydämmeeni siskoani kohtaan, ja yhä hän
osasikin sitä kartuttaa. Eikä se ollut kiitettävä sopu Sampankaan kanssa.
Pakostahan sitä piti hoitaa silloin kun olivat näkemässä, vaan kun lie
kahden jääty, niin sai elää omillaan. Minä pojan kiles en malttanut
pysyä siinä yhdessä sijassa aina kuin vanha koni. Vilhakka luontoni ei
asettunut, vaikka kuinkakin kuritettiin. Senpä huomasivat vanhuksetkin,
että ei tule oikeata lapsen hoitajata, jos miten opetettaisiin.

IV.
Vankeudessa.
Kun minusta ei tullut vanhuksille kelpaavaa kalua, jätettiin minut kotiin
yksinäni silloin kun muut kesäseen aikaan siirtyivät töille
ulkokausteella. Pistettiin pönkän taakse. Varsinkin heinäaikana sain
olla pitkät päivät vankeudessa.

Muistan ikäni, kun ensikerran jätettiin pönkän taa koko kesäseksi
päiväksi. Ruuaksi pantiin voileipä ja kupillinen piimää ja lyötiin salpa
lujaan oven päälle. Koetin rukoilla ja itkeä, vaan se ei auttanut. Sinne
jäin ja oven edessä itkerehdin siksi kunnes väsyin ja uni tuli. Kun
heräsin, tuli sama työ eteen. Syöntiä en muistanut ollenkaan.
Vihdoin viimein tuli äiti ja tapasi minut itkemässä ja silmiäni
hieroskelemassa. Niin olin hieronut, että olivat turvoksissa, kohta
umpeen turistumassa. Äiti torui ja kielsi hieromasta. Mutta kun niitä
karvasteli, niin en saattanut olla hieromatta vieläkään. Silloin tarttui
hän tukkaan ja pelmuutti että niskasuonet ruski. Ärjyi, että
»vieläkö itket, hä, vieläkö itket?»
Itkuani kun en voinut pidättää, niin haki sujuvan kepin ja nuhitti sillä
kuin lampomusta koiraa.
Huomissa päivänä oli taas sama kohtalo, vaan en silloin tohtinut itkeä
enkä silmiäni hieroa, kun äitini tuli kotiin. Ja muistin syödä ruokiani. Ja
siitä äiti kiitteli.
Sitä menoa kesti, samaa vankeutta. Siihen aloin tottua sen verran, ettei
niin itkettänyt, vaikka eihän tuota olisi jaksanutkaan enään. Tuntui kun
olisivat kuivuneet vesilähteet, joista karvas mieli imee kyyneliä.
Ainoastaan välistä tuli sydäntä värisyttävä, katkera puuska, niin silloin
muutamia pieniä helmiä vierähti kasvoilleni.
Tuohon ikävyyteen umpipäähän haudattuna istuin yksinäni päivän
päivältään. Mutta eräänä päivänä alkoi penkin alta kuulua
jonkunmoista liikettä, jota minä tirkistelemään ja katsomaan. Vähän
ajan perästä näin elukan, joka hiljakseen mateli penkin aluksia, keltasen
ja valkean kirjava elukka. Se oli mielestäni ihmeen kaunis ja toivoin,
että kun ei milloinkaan menisi pois. Koettelin ottaa käteeni, vaan se
kun alkoi kähistä, niin minä näin, ettei se sille kelpaa. Muulla koettelin
kesyttää. Hain piimäkuppini, panin sen lattialle eteen sille. Sepä
rupesikin paikalla syömään, tokasi kuin lintu aina sitä piimää suuhunsa
ja nosti sitten päänsä pystyyn. Aina tokasi ja aina nosti päänsä pystyyn
ja sitä tekosta teki kauvan aikaa. Se oli minusta mieleen. Olisin antanut

kaikki ruokani sille niin ihmeen kauniille elukalle. Vaan sepä aikansa
syödä vintattuaan vetäytyi kokoon niin kummalliselle kiemuralle, että
sitäkös ihmettelin ja rupesin taas ottamaan käsiini. Vaan se rupesi
kähisemään ja pani suunsa niin vihasen näköseksi. Sitten kun heitti
sähisemästä, niin lipsutti ja luikutti kieltään niin vikkelästi, etten erottaa
tahtonut. Minä kun näin, ettei sille kelpaa minun hyvittelyni, niin
annoin rauhassa nukkua siinä lattialla. Istahdin vaan viereen ja katselin
sitä keltasen kirjavata, somasti tehtyä vyyhtiä. Olisin suonut olevan sen
käsissäni. Mutta se aikansa siinä oltuaan oikaisihe hiljalleen suoraksi ja
lähti mutkaillen mennä loirottamaan pois penkin alla olevasta reiästä,
joka oli lahossa seinähirressä. En olisi mielelläni päästänyt ja tartuin
häntään, kun oli siinä reiällä menossa. Vaan se oli kylmä ja liukas, niin
luiskahti kuin matikan pursto ja niin se meni. Tuntui elämäni paljon
hupasemmalta, kun olin saanut semmoisen toverin kanssa oleskella.
Huomenna kun jäin taas siihen entiseen tilaani, niin odottelin tulevaksi
sitä eilistä kaunista elävää. Ja kun ei sitä näkynyt pitkään aikaan, luulin,
ettei tulekaan. Mutta vihdoin kun jo olin herennyt odottamasta,
havaitsin kirjavan elukan kuljeksivan penkin alla. Heti pyöristyi
silmäni, ja kun niissä päivän valossa kimalteli vedet, niin se elukka
toisinaan välähteli silmissäni koiran korkuisena ja ne kirjavat sen
selässä oli niin moniväriset, ett'ei siihen olisi piisanneet vesikaaren
kaikki värit. En joutanut siekailemaan, vaan kopoin piimäkuppini, vein
eteen, ja se rupesikin syömään entisellä tavallaan ja loikuili eilistä
rohkeammin ympäri pirttiä. Paistoipa aurinko muutamasta ikkunasta
lattialle, niin hän siihen päiväpaisteeseen vetäytyi taas semmoiselle
kiemuralle kuin eilenkin ja minä rupesin viereen köllöttämään. Siihen
nukuimme kumpanenkin. Kun heräsin, niin se lasista tuleva pienonen
valolevy oli kulkenut monta kyynärää syrjään eikä näkynyt
makuutoveria. Hyppäsin katselemaan ja havaitsin ilokseni, että se oli
siellä piimäkupilla appamassa. Menin sinne taas luokse, ja nyt ei ollut
mihinkään ikävätä. Sekään ei arastellut enään, vaan antoi silitellä
itseään.
Joka päivä tuli se kun palkattu sinne pirttiin ja alkoi itsestään etsiä
piimäkuppia, jonka minä heti juoksutin eteen. Tarjosin voileipääkin.
Leipää toisinaan tokasi, vaan voita ei huolinut, lieneekö suolaa

moittinut.
Pyhänä ja silloin kun oli muita ihmisiä kotosalla, niin ei näkynyt sitä.
Minä kerroin kauniista elukasta muille, vaan ne eivät saaneet päähänsä,
että mikä se olisi. Luulivat, että mitä lienen kerran unissani nähnyt, niin
sitä muistelen, ja siihen luuloon jäivät. Minulle oli ihan sama, jos
jäivätkin. Minut kun jätettiin vaan yksinäni, niin se silloin tuli. Oli koko
pitkän kesän jokapäivänen vieraani, ja minä pidinkin siitä enemmän
kuin veli Sampasta ja sisko Katrista.
Vaan syksykesällä äiti