Kootut teokset IV: Kertomuksia ja kirjoitelmia | Page 7

kirjoitti.
-- Mutta -- hän pysähtyi kirjoittamasta -- mitä tarjoan minä suuhun
pantavaa? Hra Nurkkelin, joka nyt kuuluu olevan vainaja, oli eläissään
nuori mies niinkuin minäkin. Hänen sanotaan tarjonneen vierailleen
pukkiolutta. Niin totisesti, tarjoanpa heille oikeata pukkiolutta.
Hän levostui ja kirjoitti.

* * * * *
Joulu-aaton aamu, Aatamin ja hänen isänsä nimipäivä, valkeni. Kaikki
oli valmistettu. Lakeana seisoi kouluhuone, tuolit seinillä; avoinna
odotti myös Aatamin asuinmaja, jonka pöydällä rinnakkain seisoi kaksi
mustaa pulloa kuin parihevosta: ne olivat kumpikin valjastetut
pukkioluelle.
Vaan kovin liikkui levotonna päivän sankari. Vasen kylki edellä ja
paperivihko kädessä juoksi hän ulos ja sisälle, saliin ja kammariinsa.
Hän tunsi juhlallisen hetken lähestyvän. Hän vilkaisi itseään edestä ja
takaa.
-- Tunnenpa nyt seisovani verkaisessa asussa. Ja pääni -- hän katsoi
peiliin ja iloitsi ohuesta tukastansa, joka kiilsi kuin nuoltu vasikka. --
Vaan tässä, tässä on luento, joka merkitsee paljon! Hän luki vihosta:
"Anatomiallis-fysiologiallis-pedagogillinen luento lasten
kasvatuksesta." Tämä on vähän vaikeata käsittää, mutta se kuuluu
hyvältä.
Silloin kaikui ulkona porokellot ja kulkuset. Vaahtosuin hevosin
tömähti pihalle kuomirekiä, joista kappelin höyhenhelmaiset neitseet ja
verkaiset herrat ulos tupsahteli.
-- He tulevat, he tulevat! huudahti Aatami. -- Kuinka? mitä teen minä?
menenkö ulos? Seisonko tässä? Mikä on säädyllistä ja sopivaa? Kuinka
tekisi hra Nurkkelin, jos hän eläisi ja seisoisi tässä? Voi näitä herrojen
päiviä! Onpa kuin tuomion päivä tämä kunnian päivä.
Ruttuun likisti hän kädessänsä paperivihon. Hän vilkaisi vielä kerran
ympärilleen. Hän avasi kyökkinsä oven ja -- siitä hän katosi.
Juuri silloin astuivat sisälle kappelin rouvat, neitseet ja herrat.
Eikä ketään kohteliaana vastassa. Heidän silmänsä soikeni. Saliin
vasemmalle kääntyi rouvasväki. Kammariin oikealle astuivat herrat.
Salin siivoa tyhjyyttä ihailivat naiset. Kammarin pukkiolutta janosivat
herrat. Hetken aikaa istuivat kaikki niin ääneti ja juhlallisina kuin

jouluaattona sopikin.
Vihdoin alkoi hra henkiherraa nikottamaan. Hra komisariusta yskitti.
Hra kanttori alkoi harjoittaa äänetöntä laulua: -- hän haukotteli. Hra
vallesmani teiskaili levotonna. Hra kirkkoherra aloitti puheen
voisaatavista. Hra sihtieri alkoi silitellä olutpulloja. Hän käveli nurkasta
nurkkaan. Hän avasi lopulta kyökin oven ja sieltä -- sieltä ilmestyi
hänelle Aatami: vihko levällään edessä lukea paahtoi hän hiki otsassa.
Kovin hämmästyi päivän sankari. Yht'äkkiä aikoi hän aavistamatta
ilmestyä juhlivassa seurassa, vaan nyt jo täytyi hänen astua esille.
Ääneti ja hämillään, kuin sutten keskelle eksynyt lammas, tervehti hän
ensin herroja ja sitten pitkillä varvas-askeleilla siirtyi saliin.
Kuin päätön kukonpoika kiekaili ja pyörähteli hän ensin lattialla; sitten
onnistui rouvasväki häntä tervehtimään.
Keskellä permantoa avasi hän sitten suunsa. Hän lausui. Herratkin
tulivat kuulemaan. Syvä äänettömyys vallitsi vieraissa.
Niin kuuntelivat he neljännestunnin ja puolikin tuntia, jopa kolme
neljännestä. Vaan sitten kuului rouvasväen suhinata, sitten alkoi hra
henkiherra nikkoa: hän nousi, hän hiipaili ja hänen rouvansa ja
tyttärensä tekivät samoin. Hra vallesmannia vaivasi levottomuus, kuin
haukkaa kanain lähistössä: hän seurasi edesmenneitten jälkiä. Hra
komisariusta alkoi yskittää: hän nousi ja hänen tyttärensä seurasivat
häntä.
Aatami pysähtyi, kuumeni ja punastui, vaan eihän sopinut lopettaa
luentoa kesken. Silloin näki hän suorastaan salin ovesta kammariin,
kuinka siellä hra sihtieri silitteli pukkiolutta. Mutta hänen piti jatkaa ja
hän jatkoi. Silloin vilkaisi kanttori edesmenneiden jälkiä ja haukotteli.
Hän olisi mielellään noussut, vaan miks'ei lähtenyt hra kirkkoherra?
Luennon loppuun piti hänen istua kirkkoherran vieressä ja harjoitella
äänetöntä laulua.
Ja hra kirkkoherran rouva ja hra kanttorin rouva -- ne hikoilivat

suuttumuksesta.
Vihdoin kajahti päätös:
-- Niin oikein, tällainen on anatomiallis-fisiologiallis-pedagogillinen
luento lasten kasvatuksesta.
Silloin kavahti seisoalleen kanttori. Raikealla äänellä aloitti hän virren;
mutta kun kirkkoherra nykäisi häntä kylkeen, muisti hän asemansa ja
vaikeni.
Aatami tahtoi sitten hengenravinnon jälkeen hengellisen säädyn
jäsenille -- jotka enää olivat jäljellä -- tarjota pukkiolutta.
Hän johti heitä kammariin, vaan -- siellä seisoikin pöydällä tyhjiksi
riisutut pullot. Neuvotonna ja haikealla mielin silmäili niitä Aatami.
Mutta vieraat kiittivät häntä ja jättivät hyvästi.
-- He menivät, huokasi Aatami. -- Tämäkö elämäni juhlapäivä?
Tämäkö syntisen onni herruuden yrttitarhassa? Ja neitseet, te elämäni
kynsilaukat, ette silmäystä, ette sanaa suoneet mulle. Miksi ei
ennustanut tätä päivää almanakka? Kirottava on almanakka!
Hervakkana heittäysi hän vuoteelleen.
Vieraspitojen vaivoista nukahti hän ja uni tarjosi hänelle lohdutusta:
hän uneksi osaavansa ruotsia, oikein semmoista fiiniä ruotsia, jota
ääntämällä hälle aukeni paratiisin portit. Hän äänsi toistamiseen ja
hänen eteensä valmistui herkkuinen päivällispöytä, jonka ympärillä
ihanimmat neitseet hälle ja hän neitseille hymyili puhtainta ruotsia.
Ruotsiksi soitti hän pöytäkelloa, niin edeskävijät kuin kärpäset nöyrästi
hyppelivät "hit o' dit'iä". Ja vihdoin, kun hän vihelsi oikein hienoa
ruotsia, virtaili lasit täynnä samppanjaa ja muita etelämaan kalliita
viinejä, kunnes hän hekkumasta kylläisenä huudahti: "ei enää!" Mutta
se olikin suomea, jonkatähden edeskävijät tarttuivat hänen käteensä ja
taluttivat hänet ulos. Siihen hän havahtui ja muistikin olevansa vielä
mahdoton kaikkeen tuohon paratiisin hekkumaan, jonka osalliseksi uni

häntä ohjasi ruotsinkielen avulla pyrkimään.
Silloin seisoi hänen edessänsä vanha ruokamuori, jolta Aatami
virka-ajallaan oli nauttinut ravintoa ja puhtautta; nyt kutsui hän
joulu-iltaselle. Aatamin olikin nälkä. Matalassa mökissä maistui hälle
ohrapuuro ja kotiolut yhtä makeilta kuin uniparatiisin herkut ja
pöytäviinit. Vielä kuuli hän kuinka muori lapsineen tervasten takassa
loimottaessa lasketteli jouluvirsiä. Jo oli hän unhoittaa itsensä, hän