Kootut teokset IV: Kertomuksia ja kirjoitelmia | Page 6

ymmärrätkö?
-- Ohoo! olette sitte niitä herroja, joille tässäkin pitejässä leipää
leivotaan. Opettaja, huomaan minä?
-- Niin totisesti, oikea opettaja.
-- Oppi ei vie ojaan, mutta ei kannettukaan vesi kaivossa pysy: elämä
kysyy, onko miehellä nenää omassa otsassaan, muistutti älykäs
kyytimies. -- Mutta olettepa nuori mies, makea rusinamarja pitejän
tyttärille -- joll'ette vaan ole raakuleena tiedon puusta tipahtanut, lisäsi
hän pistävästi.
Aatamille iski todellakin kyytimiehen lauseista mieleen ajatus pyrkiä
pitejän kouluun opettajaksi.
Pian tulivat he Kannusjärven kappelin kirkolle, jossa oli kestikievari.
Siinä kerrottiin, että kappelin uudessa koulussa oli opettajan virka
avoinna. Toivon kipuna alkoi matkustajamme rinnassa hehkua. Hän
pysähtyi paikalle. -- Voi sentään, jos Kehnosuon kylässä kerran
kuultaisiin, että entinen Koiramäen Aatami, nykyinen hra Kehnolin, on
virkamies ja opettaja Kannusjärven koulussa! ajatteli hän -- Silloin, äiti
vanhani, silloin, isä-Aatami, silloin täysikasvuinen vaimoväki
Kehnosuon kylässä -- mitä sanoisivat silloin!
Aatami teki käynnit ensin kirkkoherran ja sitten kaikkien kappelin
herrojen luona. Hän kumarsi nöyrästi kaikkiin esityksiin ja
vaatimuksiin; hän ei mitään vastustanut eikä hän vaatinutkaan muuta
kuin virkaa ja palkkaa. Hän voitti. Hän valittiin Kannusjärven kouluun

opettajaksi.
Siitä sanoman saatuaan, iloitsi koko Kehnosuon kylä.
Koulu avattiin juhlallisesti. Oppilaita virtaili kouluun. Syyslukukauden
kuluessa opittiin kappelissa vähittäin tuntemaan hra Kehnolin'ia.
Eräässä herrasseurassa annettiin nuoresta tulokkaasta lausuntoja.
-- Siveä ja nöyrä nuorukainen, tunnusti herra kirkkoherra.
-- On osaavinaan uusia veisuja, muistutti herra kanttori.
-- Muistaa koko almanakan ulkoa, tiesi herra henkiherra.
-- Nöyrä kuin piiska, sydämellinen kuin nainen, naurahti herra
nimismies.
-- Sangen sopiva lapsille, ja nöyryydellä mies nousee, vakuutti herra
komisarius, jonka tyttäret juuri olivat saapuvilla.
-- Se on totta, säesti nuori kirjuri. -- Ja joulun aatoksi olemme kaikki
kutsutut herra Kehnolin'ia tervehtimään; hän on Aatami. Mutta
miesparka vaan ei osaa ruotsia.
-- Herra, joka ei osaa ruotsia! huudahti yhteen ääneen koko seurue.
-- Nuori mies voipi oppia, kun hänellä on hyvä muisti, huomautti
kirkkoherra.
-- Niin, hänellä on hyvä muisti, hän voipi oppia, myönsivät muut.
-- Jos hän ei ole riivattu fennomaani, teroitti herra kirkkoherra, joka oli
kotoisin eteläiseltä Uusmaalta. -- Mutta silloin -- --!
-- Mutta silloin! säestivät muut. Siihen päättyi herrojen keskustelu herra
Kehnolin'ista.
Vaan toisia, päinvastaisia lauseita kuulutteli kansa eräänä pyhäaamuna
kirkkomäellä:

-- Ylpeä kuin Porin kerjäläinen on tuo kouluherra, ei tervehdystä vastaa,
todisti joukosta eräs.
-- Nokka pystyssä kuin almanakan tekijällä, tiesi toinen.
-- Vino ja litteä kuin Anttilan muorin nuuskarasia, irvisti kolmas.
-- On maar' hän suuri herrain ystävä, huomautti kappelin raatari.
-- Ylpeyttä seuraa lankeemus, ennusti vanha kirkkoväärti.
-- Kyllä maar' herrat hemppunsa hoitaa, lisäsi vielä raatari.
-- Herrain ystävä ja kansan halveksija! Vaarallinen mies paimentaa
lapsiamme, varoitti sauvansa turvissa tutiseva vanhus. -- Rukoilkaa
parempia aikoja, kehoitti hän lopuksi.
Kaikki vaikenivat. Kellot kutsuivat temppeliin.
Kenties sentään talonpojat Aatamia liian ankarasti ja liian vaarallisena
miehenä tuomitsivat. Aatami oli kuitenkin suora ja vilpitön mies. Hän
tahtoi ainoastaan noudattaa oikeain ja totisten herrasmiesten esimerkkiä,
siinä kaikki.
Mutta oli Aatamikin oppinut jotain virallisina päivinänsä tuntemaan.
Tunsipa hän miten oppilaat koulusta yhä vähenivät. Mutta sehän oli
opettajalle helppoa. Vaan vaikeiksi tunsi hän nuoren miehen ikävät illat
ja apeat aamut. Hänen hengessänsä tuli eläväksi ijankaikkinen totuus,
joka vakuuttaa, ett'ei ihmisen ole hyvä yksinänsä olla -- ainakaan ei
naimattoman. Hän tunsi huoneensa aina niin kylmäksi, vaikka sitä
kuinka lämmitti, ell'ei juuri oikein tuntuvasti nojannut muuriin -- vaan
olikos sekään sitä lämmintä, jota ihmisen vasen puoli kaipaa! Ja vasen
puolihan juuri etupäässä Aatamilla olikin. Niissä silmissäkin, joita hän
sai tilaisuuden huoneessaan ihailla, oli kylmät lasikaihet: ne olivat
kaksi kohtalaisen kokoista ikkunaa, joista talvinen aurinko joskus
vaisusti vilahteli sisälle. Uunin nurkassa ei edes kuulunut sirkkaa.
Kylmästä olivat torakatkin kuolleet.

Tuollainen yksinäisyys tuntui sitäkin vaikeammalta, kun oli tiettävissä
semmoinen, joka olisi toveriksi kelvannut ja jota jolloin kulloin sai
nähdä, vaan -- niin, häntä ei saanutkaan muuta kuin nähdä. Ikävä
yksinäisyys ja hauska toveri, molemmat taistelivat Aatamin mielessä,
vaan kotona hän ei kohdannut muuta kuin yksinäisyyden.
-- Olenpa nyt sentään virkamies, jolla on leipää ja joka merkitsee paljon,
niin, totisesti paljon, arveli itsekseen Aatami. -- Vaan mikä olen minä
hänen edessänsä, hänen, jota joskus onnen hetkinä näen -- olenpa
mitämaks tomu ja tuhka, ellen ruotsia osaa. Joku kohtelias lause voisi
hätätilassa auttaa, esim.: fiini fröökynä ulospuhuu vackraste språkia.
Niin, se kuului joltakin! Vaan sillä pelastuu ainoastaan hätätilassa. --
Piakkoin astuvat he luokseni. Pian täytyy mun seisoa herrasväen edessä
ja pu ... puh ... niin, mitä teen minä silloin?
Vasen käsi kohtasi nyt vasenta poskea. Hän tuumaili. Hän päätti.
-- Koulunkäyneet ja kirjan-oppineet pitävät luentoja. Tahdon pitää
herrasväelle luennon, tahdon olla koulunkäynyt ja kirjan-oppinut --
nimipäiväni kunniaksi tahdon sen.
Hän nousi seisoalleen. Hän teiskaili lattialla. Hän iloitsi toivossa.
-- Ja sinä, ihana neitsyt, joka sydämeni tanterella tanssit -- lausui hän,
seisahtuen ristissä käsin, -- etkö silloin ihastu? eikö silloin sydämesi
puoleeni pala? -- Eikä suinkaan sitä herra komisarius tyttäreltänsä
kieltäisi.
Sitten vilkaisi hän kirjahyllynsä vihkopinoa, jonka hän oli hankkinut
tietoevääksi viimeisellä kouluajallaan. Hän löysi sieltä anatomia-,
fysiologia- ja pedagogika-vihot. Hän istui ja