Kootut teokset IV: Kertomuksia ja kirjoitelmia | Page 5

tunteita, joita ei voi selittää.
Hänen muistinsa, joka ennen raivasi tietä elämän toiveille, oli nyt
suljettu tietojen tavaroille. Turhaan luki hän myöhään ja varhain, istuen
ja seisten, sillä täynnä oli hänen sielunsa elämän tapausten romua, jota
ei ymmärryksen valta jaksanut järjestää. Niinpä päätti hän kuin
päättikin tyhjentää henkensä aarteet sydämensä valtijaneitseelle.
-- Mutta huoliiko semmoinen paratiisin lintu rakkaudesta, jonka
ilmoitan hänelle suomeksi? ajatteli hän. -- Oi, ett'en syntynyt pappilan
karjapiiasta, joka puhui ruotsia, minä Kehnosuon poika! Tuntuupa kuin
olisin vieläkin Koiramäen Aatami, siltä tuntuu.
Hetken aikaa istui hän epätoivossaan vasen käsi poskella, sitten
tuumistaan heräsi kuin unesta.
-- Mutta sanoipa se tyttönen: "suomenkieli on niin kaunista!" Hän
kuulee sydämeni sulosanoman, hän kuulee! Istu, Aatami, istu ja kirjoita
nuoruutesi morsiamelle!
Myöhään istui hän iltaa ja hikoili, ähki ja puhki; vaan sittenpä olikin
valmiina kirje.

"Oi, sinä ihana kesäpäivän seisaus! mun auringon nousuni ja laskuni
joka päivä, hetki ja minuutti! Minun lakkini on kuin minun sydämeni,
joka eksyi shaaliin. Katso, tämä on ennustähti ja merkkein selitys!
Anna siis kasvojes puoleeni paistaa, ett'ei pimenisi sydämeni kuin
almanakassa kuu Hippolyytuksen päivänä. Vastaa minulle suloisesti
kuin kyyhkyinen, joka pitkäisen jylinätä piilee juur' rakoon kallion,
kuten seisoo kirjassa. Perääs' sieluni palaa, sillä enpä ole enää mikään
Koiramäki, vaan
Aatami Aataminpoika Kehnolin, Kehnosuon kylästä."
Niin kirjoitti hän, ja eräästä iltaseurasta palattuansa löysi neitonen
kirjeen takkinsa taskusta. Hän luki. Hän hämmästyi. Hän ei tahtonut
olla osallinen salaisissa rakkauden vehkeissä. Hän kiiruhti viemään
kirjettä johtajalle. Onneton Aatami, onneton kirje!
Ja onneton oli se aamukin, jolloin johtajan kasvot Aatamia varjostivat.
Almanakka ennusti sen päivän "selkeäksi", vaan kirottava oli
almanakka silloin, sillä sumuinen oli aamu, sateinen päivä ja
myrskyinen ilta.
-- Aatami Kehnolin! lausahti vakainen ääni.
-- Tässä seison minä Kehnosuon kylästä, ilmoitti kumartaen Aatami.
-- Mitä on tapahtunut? jatkoi kuiva ääni, osoittaen kirjettä.
Ohut nuorukainen vaaleni. Hän tunsi seisovansa jalkapuussa. -- Ar -- --
maht -- -- akaa! änkytti hän.
-- Tämä kirje?
-- Mi -- -- mi -- -- minun.
-- Mikä on tämä kirje?
-- Ra -- -- rakkauteni sanansaattaja.
-- Se on luvaton!

-- Se seisoo kirjassa ja edesmenneitten miesten esikuvissa, puolsi
Aatami, kun oli ensi hämmingistä vironnut.
-- Se on täällä luvatonta, jatkoi itsepintainen ääni, ja tänä iltana lankeaa
lopullinen tuomionne.
-- Armahtakaa! huokasi vielä ohut nuorukainen; vaan sillä hyvällä sai
hän tepsiä ulos.
Pilvessä oli Aatamin päivä: suruja oli pilvet. Sateinen oli ilma:
kyyneleitä oli sade.
-- Tämä kohtasi minua onnetonta, ett'en ruotsia osaa, haikaili
kovaosainen poika. -- Herrasväkisille en kelvannut ja talonpojan
kielellä eivät sydämeni tunteet herrasväelle kelpaa. Ruotsia täytyy mun
oppia ja herruuden valtikkata kerran kantaa. Silloin, neitseet, silloin
ojennatte kätenne -- mutta vastaanpa silloin: ingenting.
Tällä äsken opitulla ruotsinkielisellä sanalla salpasi Aatami hetkeksi
kyyneliään.
Mutta ilta joutui. Opettajisto istui tuomiolle. Ja tuomio, ankara tuomio
lankesi.
Sen kuuli Aatami. Hän tuomittiin seminaarista eroitettavaksi. Sen
kuultuaan seisoi hän ensin ääneti kuin pilvistä viskattu, vaan sitten
yksinäisyyteensä sulkeutui ja myöhään yöhön itkeä nyyhkytti.
Vaan yöllä kokosi hän voimansa ja kamsunsa. Nöyrällä tyyneydellä
seisoi hän aamulla kohtalonsa edessä.
Koko Jyväskylän pieni kaupunki, vieläpä lapset ja hiiretkin tiesivät
sitten kertoa -- hyvä, etteivät kertoneet ennenkuin se tapahtui -- kuinka
Aatami Kehnolin kulki ulos Vaasan tulliportista pieni punainen kirstu
rattailla ja ohut kyynelsilmä nuorukainen kirstun kannella.
Pienetkin asiat ovat pienessä kaupungissa suuria.
Kun linnut oksapuissa Kauniisti laulelee, Niin suru sydäntäni

Kovemmin kaivelee.
Tälle kansanlaululle oli Aatami seminaarissa oppinut säveleen ja tätä
hän nyt ajaa kolkutellessaan veteli.
-- Niin, siinäkin laulussa sanotaan, että puissa on oksia, joilla linnut
kauniisti laulelee, pakisi laulettuaan Aatami.
-- Ainakaan ei ilolintu istu oksalla, jota tuuli lennättää, tokaisi
kyytimies.
-- Niin, niin, mutta sinäpä oletkin tuhma talonpoika, joka et näitä
asioita ymmärrä, huomautti Aatami.
-- Olenpa sentään puussani kiinteä oksa, jota ei tuulet nakkele.
Epävakainen on suurten herrain onni, jatkoi kyytimies.
-- Tuollaista hävyttömyyttä kuulee, kun haastaa kyytimiehen korvissa
suomea, mutisi itsekseen ohut herra. -- Tämä ei kelpaa. Juuri sentähden
hra vallesmanni, hra komisarius, hra henkiherra ja hra Nurkkelin sekä
muut herrat eivät näissä ja tänkaltaisissa tiloissa suomea haastele. He
tekevät viisaasti näille nenäviisaille talonpojille. Mutta minunpa
-- suru sydäntäni Kovemmin kaivelee,
lisäsi hän.
Suru kaiveli todellakin poloisen pojan sydäntä, kun hän ajatteli miten
häntä kotona kohdeltaisiin: kuinka äiti rukan silmät sulavat harmin
kyynelistä, kuinka isän harmaat karvat menevät murheella hautaan, kun
poika hyljättynä ja viratonna palajaa isän majaan.
Ja mitä sanoo kylän täysikasvuinen vaimoväki? Tietysti nauraa,
surkuttelee taikka häväisee poika parkaa. Hra Nurkkelin'in virka on
tosin auki, vaan protokollat ja velkakirjat ovat ruotsia ja niitä on
Aatamin vieläkin mahdoton selittää. Todellakin: kotona odottaa tuska,
kiusaus ja onnettomuus. Näistä mustista tuumista keskeytti kyytimies
Aatamin uudella kysymyksellään:

-- Oletteko mikään virkamies? kysyi hän.
-- Olenpa vaan herra, vastasi matkustaja hämillään.
-- Virattomat herrat ja isännättömät koirat ennustavat huonoja aikoja --
vaan niistäpä ei olekaan puutetta, lisäsi mies veitikkamaisesti.
-- Huutia, mies, tiedä huutia ja aja hevostasi! varoitti Aatami totisena. --
Tiedä, että elämäni on oleva tuhmille opiksi ja viisaudeksi,