Kootut teokset IV: Kertomuksia ja kirjoitelmia | Page 4

hieman hymyilivät.
Kovin huikenivat Aatamin silmät nähdessään salin valkeudessa
hymyileviä kasvoja, ja otettuaan hätäisesti kolme pitkää varvas-askelta
vasemmalle, seisoi hän tovereinsa takana kammion ovella, josta pelvon
sekaisella ihastuksella pilkisteli salin tähtitarhan kukkasarjaan.
Niin ihmeesti kauan tähtäsi Aatami yhteen kohtaan salissa, jossa istui
sama tyttönen, joka hänen edellään niiasi. Jotakin erinomaista keksi
Aatami tytössä, joka oli niin lihava, mehevän punainen ja
keltatukkainen, että olisi hänestä luullut voivan viiniä pusertaa, oikein
semmoista hurmentavaa viiniä, "joka tekee viisaan hulluksi ja hullun
vieläkin hullummaksi", kuten Aatami muisti erään viisaan papin
saarnasta.
Kun sitten oli tarittu ja juotu kupponen teetä sekä laulettu ja kuultu
laulua, alkoi Aatamia liikuttaa semmoiset tunteet, joita ei voi selittää.
Mahdoton oli hänen kieltää vasenta puoltansa, joka väkisinkin tahtoi
häntä johtaa viiniä pusertamaan. Ja ennenkuin vielä laulukaan loppui,
astui hän vasemmalla jalallaan askeleen kasvojen paistetta kohden;
kallistui sinne kuin päivähän kukka. Vaan silloin hän kummia kuuli:
mehevät huulet pusertelivat ruotsia, joka hälle salaisuuksien kielenä

kaikui. Heti tempasi hän jalkansa takaisin. Hän varistui ja hikoili.
Onneton poika, ettei hän ollut kilpikonna! Häpeissään olisi hän nyt
kokonaan putkahtanut kuoreensa. Hän kuunteli vielä toista ja kolmatta
ja kaikkia neitosia, -- ne olivat Jyväskylän seminaarin neitosia, jotka
"suomenkieltä ruotsiks harjoittavat". [Tämä oli siihen aikaan, jossa
tarinan tapaukset liikkuvat.] Ruotsia vaan pilpattivat he.
-- Niin, he tahtovat olla herrasväkisillään ja silloin täytyy puhua ruotsia.
Hra Nurkkelin oli sentään viisas mies, hän osasi ruotsia ja hänkin oli
herra ja sihtieri Kehnosuon kylässä. Vaan minunpa poloisen on laitani
toisin: "vaivainen mato ja matkamies" olen minä, ellen herruuden
avainta salatussa kielessä keksi. Suuri, ankara muutos pitää minussa
tapahtuman.
Niin haikaili suruissaan Aatami. Vaan silloin hänen tovereinsa keskellä
kajahti: "Nouse, lennä Suomenkieli" j.n.e., jonka laulettua pojan vasen
jalka taaskin otti rohkean askeleen ja heti seisoi hän kokonaisuudessaan
meheväin kasvojen paisteessa.
Nyt kuuli hän suomea ja nyt kuultiin hänen suomeansa. Hän kertoi
kuinka vaikeata on oppia koko almanakan ulkoa. Hän puhui selkeästä,
pilvisestä ja sade-ilmasta. Sitten ennusti hän kaikki tulevaiset
nimipäivät selvästi kuin almanakka hamaan Sylvesteriin asti.
-- Isäni osaa ulkoa vaan kyntömiehen almanakan, joka on lyhyt; mutta
ettehän semmoista kuitenkaan tahtoisi kuulla?
-- Tahtoisin, oikein mielelläni, suomenkieli on niin kaunista! liversi
hymyillen mehevä neiti. Se tuntui Aatamille hunajasateelta
päivänpaisteessa. Hänen vasen jalkansa ojentui esiin ja hän rykäisi ja
sitten lausui: -- Niin kuulkaa mun suustani alhaisen kyntömiehen sanat!
[Koska lienee hupaista tutustua isä-Aatamin almanakkaan, liitämme
sen tähän hänen poikansa suun hedelmänä, kuten seuraa:
Tuomaasta kuus kynttilään, Siitä kolme Mattiin, Siitä neljä Maariaan,
Siitä viis Vappuun, Siitä kahdeksan Juhannukseen, Siitä neljä Jaakkoon,
Siitä viis Petroon, Siitä viis Mikkoon, Siitä viis Pyhämieheen, Siitä

seitsemän Jouluun.]
Juuri sai hän isänsä almanakan lukeneeksi loppuun, kun illan isäntä
häntä lähestyen viittasi puheilleen. Siinä kuuli hän hiljaisia, vaan
tuikeita sanoja, ja kovin pitkiä puheita kuiskattiin hänen pitävän
tyttöselle. Siitä pojan pää vasemmalle kallistua nutkahti kuin katkennut
kaalin kupu. Nuivalla nenin hän nyt hiipaili kuution muotoiseen
kammioon, jossa, kuten ukkosta piillen, pilvien välistä päivää tirkisteli.
Sitten lähestyi illan isäntä mehevätä neitosta ja muita neitosia ja he
puhuivat keskenään Aatamilta salattua kieltä: se oli ruotsia.
-- Ah, paljon puuttuu multa! huokasi Aatami. Herrasväkisille ei kieleni
kelpaa ja sentähden täytyy mun paeta. Niin häväiskää ja pilkatkaa
keskenänne onnetonta, te paratiisilinnut, kunnes kieltänne ymmärtää
Kehnosuon poika! Ymmärtääpä hän sitä kerran ja -- silloin herranen
aika!
-- Eipä niin -- kuiskasi hälle eräs tovereista -- vaan kerran täytyy
kaikkein tässä maassa osata ja puhua suomea ja -- silloin herranen aika!
Sitä toivon minä ja sentähden tahdon elää ja kuolla kuin suomalainen.
-- Niinpä oletkin sinä paatunut talonpoika, johon ei kajoo korkeamman
esimerkin voima! tokaisi Aatami. -- Minäpä kaikesta näen, ett'ei sovi
puhua suomea kuin jokapäiväisessä työssä, josta jokapäiväinen
leipämme nautitaan. Vaan jos ilon ja riemun pikarista tahdomme
juhlien herrashetkinä juoda -- kuten sanoo eräs viisas saarna -- tulee
meidän oppia kielillä puhumaan niinkuin nyt edessämme nähdään ja
kuullaan.
-- Vaikene, läpiviisas almanakka! tiuskahti hälle toveri. Ja silloin
taukosi myöskin pianon soitto, joka yhteislaulun jälkeen oli kaikunut
erään neitseen sooloa laulaessa.
Iltaseura oli lopullaan. Jätettiin hyvästi.
Vaan hajallaan oli Aatamin pää, hajallaan sydän. Puolipihassa ulkona
muisti hän lakkinsa unhoittuneen ja palasi takaisin. Ihmeekseen löysi

hän lakin kietouneena mehevän neitseen shaaliin. Tyttönen siitä kovin
hämmästyi, vaan Aatami näki sitten seuraavana yönä unissaan itsensä
kiedottuna niin ihmeen suloiseen ja lystiin shaaliin.
Jokainen ajatteleva ihminen tietää, ett'ei enää ole pään hyvä olla, kun
on korvia myöten läksyjä ja kakskymmenvuotias sydän täynnä
semmoisia tunteita, joita ei voi selittää. Sitten pitäisi vielä oppia ruotsia,
kun muutoin ei ole mahdollinen herrasväkisille, ja kuitenkaan ei
semmoiseen oppiin anna muut aineet tarpeeksi aikaa. Jos siitä on
sydämen ahdistusta, onpa pulaa päälläkin, johon lopulta kaikki koituu.
Kuitenkin oli Aatamin kohtalo semmoinen. Vailla oli hän yön unta,
päivän rauhaa. Kun nukkui, uneksi hän neitseestä, joka kietoi häntä
shaaliin; kun valvoi, muisteli hän onnellista lakkiansa, joka eksyi
neitseen shaaliin; kun ajatteli läksyjänsä, tunsi hän ikäänkuin päänsä
kiedotuksi neitseen shaaliin; ja sydän -- se oli täynnä semmoisia