Kootut teokset II: Runoelmia 1886-1906 | Page 8

-- Mut sit' emme, suoraan sanoen, siedä.

ENTINEN JUOKSIJA.
Niin kaunis oli se nuorena, Niin uljahasti se juoksi, Ett' aika harva sen
ohasi Ja harva ennätti luoksi.
Sit' ylistettiin ja ihailtiin Ja voitti se palkinnoita Ja päivälehdissä
mainittiin Sen suuria ansioita.
Mut köyhän miehenpä tallissa Se laihtui nälkiä nähden. Se kiskoi
raskaita kuormia Vaan elatuksensa tähden.
Niin synnyltään jalo juoksija Kävi ahdasrintahiseksi, Sai pattijalkana
ontua Ja joutui hylkiömeksi.
Niin Polle kuihtui ja kuoli pois, Se haudattiin tässä tuonaan. Mut
kenties taivas nyt kohtelee Hänt' armollisemmin luonaan.

ST. DENISSÄ.
St. Denissä, liki Pariisia, on vanhassa tuomiokirkossa Ranskan
ruhtinassukujen hautaholvit.
Näinkö ahtaat hautaholvit On se valtakunta, Jossa Ranskan ruhtinaat
nyt Vetää pitkää unta? Iäkseenkö itsevalta Tänne vaipui maailmalta?
Ennen takkikin ja tukka Tottelivat heitä; Noudatteli puu ja kukka
Heidän kätyreitä. Kansaa painoi heidän eljet, Puissa viel' on saksen
jäljet.
Vaan nyt ahdingotta kansa Versoo vapahasti. Puu ja kukka voivat
nousta Vaikka pilviin asti. Miss' on valta jälkeistenne, Missä
sukusuuruutenne?
Kysyin. Vastasiko kaiku Vaiko joku haamu: "Meidän vallan maassa
murti Tieto, opin aamu. Kansa kasvoi suuremmaksi, Nousi itse
valtiaksi."
Mutta jälkeisenne, mitä, Mitä niist' on tullut? -- "Muiden vertaisia
taikka Ovat suuruushullut." -- Eikö siitä pelastusta? -- "Kyllä --
laittakaa yö musta!"
Lausuin: Tok' on kirkossa nyt Vielä yksinvalta. Mahtaa teille tuntua siis
Täällä mieluisalta. -- "Kyllä, kun vaan kestäis tätä Kirkollista
hämärätä."

SE KOLMAS.
Tiroolin kauniissa vuorimaassa Se vaunu kiiruhti kulkuaan. Siin' istui
vaunussa kalvas sulho Ja nuori morsian rinnakkaan, Ja kolmanten' oli
kuolema.
Se vaunu vierisi vuorten halki Ja halki virtavan laaksomaan. Niin
voimakkaina ne virrat hyökyi Ja vuoret nostivat huippujaan. Mut kulki

sielläkin kuolema.
Siell' lehdet ilmahan tuuli puisti Ja kylvi ne virran vietäviin, Ja surma
paineli suukkojansa Jo kauniin rannikon kukkasiin. Niin kulki sielläkin
kuolema.
Mut vaunu vierisi loitommaksi, Meranin laaksohon lauhkeaan. Ja
morsian seuras sulhoansa, Sen sairasvuoteelle, hoitamaan, Ja
kolmanten' oli kuolema.
Ja käsivartensa kietoi neiti Sen nuorukaisensa kaulahan, Ja nuorukainen
niin kiihkeästi Se näytti neitoonsa tarttuvan. Mut kolmas siin' oli
kuolema.
Oi auta, rakkaus, kuolemasta, Mies nuori Suomelle pelasta! Niin paljon
hänestä toivotaan ja Niin paljon hällä on toivoja. Mut kolmas siin' oli
kuolema.
Se kolmas painalti nuorukaisen Niin liki luisia ryntäitään: "On turha
kaivata talven maata, Jää tänne luokseni etelään!" Se kolmas, se oli
kuolema.
Se julma riisti sen nuorukaisen Ja painoi etelän multahan. Jäi pohja
poikaansa kaipaamahan, Jäi itkemään polo morsian. Se julma, se oli
kuolema.

MIKSI?
Jo aikaisin, kun olit piennä, Ihailin sinuss' ihmistä, Avujen tielle
syntynyttä, Elämään ilman vilppiä.
Se mitä aattehissa etsin, Sinussa näytti elävän Ja sinuss' itsekkyyttä
vailla Näin tahdon puhtaan, ylevän.
Se tahto, niinkuin lähteen suoni, Poreili tyynnä povestas, Siit' ensi
lauluvirtas hertyi, Lapsuuden aamulaulelmas.

Niin itse iloitsit ja muihin Loit rakkauden lämpimän, Mut veljyesi
sydän silloin Se liikkui muita enemmän.
Hän innostui ja aatos lensi: Tuost' armas Suomi miehen saa, Kun koulu
lahjat kukkasehen Ja avut tähkään kasvattaa.
Niin kouluun pääsit. Uusi onni Sukusi täytti toivossaan. Jokainen askel
uusi voitto Ja huonosti et noussutkaan.
Mut koulun ahdas tunkka-ilma Söi hennot voimas nuorena. (Jos tiesin
tuon, en pois ois vienyt Sinua luonnon rinnoilta.)
Jo laulus elpyi -- surkastuikin Taas niinkuin touko kylmyyteen. Mut
koulutunkan jätettyäs Heristyi henkes uudelleen.
Taas lapsimieles puhdas into Säteili vapaudessaan, Ett' ystäväsi tuolla
täällä Sinusta toivoi parhaintaan.
Nyt itselles et rauhaa suonut, Vaan luonnosta ja kansasta Ja ajanvirran
pyörtehestä Kokoilit kauniit' aarteita.
Ne niinkuin tähtimaailmasi Valaisi mieles taivasta Ja armahalle
kansallesi Ne kerran tahdoit tarjota.
Mut voimas sortui innon alle, Kuin hento ratsu juoksussaan Ja aartehias
isänmaalle Et ehtinytkään tarjoomaan.
Niin sorruit niinkuin työmies sortuu, Aseensa vasta takonut, Ja työhön
nähnyt pystyviksi, Mut silloin käsi rauennut.
Halusit silloin hartahasti: "Niin mielelläni eläisin!" Sukusi rukoili ja itki
Ja morsiames kiihkeimmin.
Mut taipumaton oli taivas Ja Herran korvat lummessaan: Hänt' ehkä
väärin kiusasimme, Hän kenties teki parhaintaan.
Niin moni huima hurjaellen Elänyt harmaapääksi on. Miks sortui
häness' ennen aikaa Elämä siivo, nuhteeton?

Tai entispolvienko synnit Hänessä etsi kostoaan, Nuo synnit, joita
harjoitellen Sovitusvereen luotetaan?
Tai yhteiskunnan yhteistauti Söi hänet niinkuin hallayö, Jok' usein
uutismailla hiipii Ja jyvän tähkäpästä syö?
Vai liiaksiko, taivas, annoit Sun rikkauttas Suomellen, Kun monen
monta toivon tähkää Noin murrat kesken kukkien?
Nyt tuolla nukkuu nuorukainen Tiroolin vuorilaaksossa, Mut morsian
itkee, suku itkee Tääll' isänmaassa kaukana.

SEINEN RANNALLA.
Viinitarhojen rintehellä, Astuen Seinen rannalla, Mieleni on niin musta,
raskas, Mieleni kolkko, katkera.
Mikä se vaivaa miehen mieltä, Mikä se tuottaa murhetta? Kirkas on
ilma, kaunis luonto, Kaunis on täällä maailma.
Suru se vaivaa, karvas murhe: Kuollut on kallein ystävä, Eik' ole
armast' ainoata, Maailma puuttuu lämpöä.
Vielä se kaivaa katkerammin Suomeni kansan kohtalo. Pilvi se peittää
Suomen taivaan, Synkempi uhkaa turmio.
Pois suru sairas! Miehen murhe Työssä se näyttää suuruuttaan. Työtä
se vaatii ystävän muisto, Työtä kunnia synnyinmaan.
Lemmettömänkin lohdutus työ on, Siinä hän etsii onnea. Sairaankin
paras onni on työhön, Mielityöhönsä sortua.

RANSKAN TYTTÖ.
Imi viiniä hän jo äidistään, Joi janoon sitä ja syödessään.