Kootut teokset II: Runoelmia 1886-1906 | Page 7

kaiku vastasi
ja kertoi, Että vuori ihastuksest' itki, Kuullessansa valon vihkivirttä.
Säveliä tuore tuuli kantoi Joka kukkasenkin kuulustella: Eri nuotti eri
lintusella, Eri kukkasella eri tuoksu. Yhtehen ne sointuivat tok' kaikki,
Suomen linnut, Suomen kukkasetkin: Sytyttihän sama valo heidät.
Niin kun kaikui valon vihkivirsi Suomen laululintusien suusta, Vapautti
paimenen ja lauman Rikkahille luonnon laitumille; Säikkyi halla,
karsas luonnon impi, Kietasiiksen usvavaippahansa, Nousi suolta, läksi
liikkehelle, Pimeässä rauhatonna piili, Kunnes, kevätkielten sointuessa,
Itse yökin poistui pohjolasta -- Halla hukkui valon valtakuntaan.
Valonvirttä, kevätkieltä kuullen, Suomen suuri toukoaika alkoi: Höyryt
vinkuivat ja lastilaivat Suomen sinivettä viilteleivät.
Toiset mailta vierahilta toivat Seitsemiä touonsiemeniä, Koetteeksi
kodistuuko täällä Suomen oman siemenen ohessa Ulkomaitten uusi
toukovilja. Suomen suuri toukoaika alkoi, Kävi kuokka, uudenmoinen
aura, Vanha pelto siementä sai uutta, Elämän loi siemenehen valo.
Niin se valo Suomi-neiden voitti, Että immen kasvot kirkastuivat. Niin
se paloi rakkautta Suomi, Että taivas tulta soilehteli. Niin se kaikui
Suomen kevätlaulu, Että syttyi koko Suomen sydän, Yhtyi kansa valon
vihkivirteen.
II.
Tiedonvalo ennen loisti Opinkukkuloille vaan. Harva saavutti sen sieltä,
Käytti kohta valtanaan.
Joukko valonjanoisena Kuihtui hengenköyhyyteen. Joskus tiedonsirun
löysi, Niinkuin lasinsirpaleen.

Sirut voivat vahingoittaa, Mutta huolin hoivaten Taito niistäkin voi
laittaa Mökin seinään ruutusen.
Siitä valonsäde tuikki Laakson mökki huonohon. Vaan ken sätehen on
nähnyt, Pyrkii päivän valohon.
Valonjano juurtui, suurtui, Henki alkoi viljomaan. Valon arvon kautta
kansa Tunsi omaa arvoaan.
Tunsi, etsi oikeuttaan, Suurempata soihtua. Noustiin opinkukkuloille,
Huudettihin: "Tietoa!"
Vihdoin tiedon teljet särkyi, Valo vyöryi virtanaan, Pyrki päästä joka
laaksoon -- Siellä täällä torjutaan!
Valo nosti puoltajoikseen Pojat päivärintaiset, Alkoi Suomen kevätkesä,
Kuohui kaikki sydämmet.
Naiset nousivat kuin miehet, Valo, valo huulillaan. Sydänmaankin
syvät joukot Läksi valon noudantaan.
Läksivät kuin paimenetkin Muinen valon kehdollen, Sieltä kantoi
kallihinta Kotihinsa jokainen.
Hengen hedelmät ne nousi, Nousevat nyt yhtenään: Valon, vapauden
joukko Nuorisossa näytetään.
Aika huutaa: Päästäkäätte Valo kaiken kansan luo! Valtava kuin
kevätvalo, Joka uudistusta tuo.
III.
Pois raunioilta laulamasta Ja jumaloimast' entis-aikaa! Kun vanhain
kunto johtaa lasta, Niin uudet laulut suusta raikaa.
Apina luotiin matkijaksi, Mut ihminen ain' uutta luomaan: Meit' etehen
vie jalkaa kaksi, Ain' uutta työtä valmiit tuomaan.
Mit' entisess' on oivanlaista, Se luonnostaan on perustamme, Mut

mekin jotain kelpaavaista Myös jälkeisille rakennamme.
Siis eteenpäin, työ johtajamme Ja silmät kauas aikaan luomme! Me
uuden jakson aloitamme, Mut jälkeistenkin alkaa suomme.
Elämä juoksee jaksoellen, Puu kasvaa kerkin vuodessansa, Niin
korkeuteen päin vähitellen Myös kasvi pyrkii -- samoin kansa.
Ja noustessaan soi luonnon kielet, Sen huomaa parhain leivosista. Soi
Suomikin, sen reippaat mielet Ne kaikuu kevätlaulelmista.
Soi, Suomen laulu, nyt kuin ennen, Ett' yön ja sorron vallat nukkuu! Ei
herätäksensä kuin ennen, Vaan niin, ett' ainiaaks ne hukkuu.
Soi, Suomen laulu, nyt kuin ennen, Ett' aina valvehill' on kansa! Ei
velttoon horroksehen mennen, Vaan vartioiden soihtuansa.
Soi, laulu, nuorna, tuorehena, Totellen omaa luontoasi! Vapaana valon
kukkasena Myös vapaa olkoon maailmasi.
Niin laulu aikain vaihtuessa Keväimet jälleen palauttaa Ja maailmankin
vanhetessa Se kansan hengen nuorennuttaa.

ANARKISTI.
Mies näki niin paljon rikkaita, Ne näyttivät onnellisilta. Mut köyhä
raukka hän kerjäsi Ja usein vilussa värjätti. Mies näki niin paljon
rikkaita, Mut itse hän kerjäsi.
Hän kerjuhun eksyi tehtaasta, Kun siell' oli murtanut jalkansa. Siit' asti
köyhtyi ja vaimo läks Luo naapurin, rikkaan ystäväks. Hän kerjuhun
eksyi tehtaasta, Lapsjoukko jäi leivättömäks.
Ja katuja lapset kuljeksi. Mut vanhinpa heistä kelpasi. Se oli niin kaunis
tyttönen, Senvuoks se kelpasi valloillen. Muut neljä katuja kuljeksi,
Yks kelpasi valloillen.

Nyt isä on aivan raivossaan. Lie tuskin terve hän aivoiltaan. Hän kulkee
noituen valtoja. Muut pitävät häntä hulluna. Ja kyllä hän onkin
raivossaan, Mikä liekin aivoissa.
19/5 1890.

TÄHÄN AIKAAN.
Totta se mahtaa maailma olla Hullu ja kurja sentään, Koska ne toinen
toistaan syövät, Onnea etsien sentään.
Pienempiään syö suuret kansat, Rikkaat köyhempiänsä, Särkevät
lemmen, luottamuksen, Polkevat ystävänsä.
Syöväthän raa'at Afrikassa, Nekin syö toisiansa. Sieltäkö lie ne suuret
rikkaat Etsineet esikuvansa.
9/6 1890.

VIISAUDEN PAIKKA.
Hän ennen näytti kuin kerjäläinen, Oli arka, raukka ja tyhjäpäinen.
Mikä lie tehnyt sen? Nyt hän on reipas, rohkea, Kuin valtakunnan
vartija. Mikä sen siksi sai? On viisas, voipa, mahdikas Kuin vanha
virkavaltias. Mikä sen siksi sai? Voi kuinka on tuhma maailma, Kun
syitä ne eivät oivalla: Hän syödäkseen kuin sai!
No niin, nyt ymmärrämme sen, Mies köyhä on neuvoton, On tyhmä,
arka nälkäinen, Vaan vatsassa viisaus on. Siis iloitkaamme,
riemuitkaamme, Kun vatsassa viisaus on!
1890.

TOTTUNUT.

Papukaija kartanolla Oli aivan valloillaan, Kuitenkin kuin sidottuna
Seinän luokse napukkaan.
Siit' ei liikkunut hän kauas, Päivät päästään pakisi, Samat jutut mitkä
muinen Talon tytär opetti.
Kerran siinä istuttaissa, Juodessani kahvia, Kysyin: "Siivet sull' on,
lintu, Mikset lennä ulomma?"
Lintu päätään kallisteli, Näytti kuin ois tuuminut. Sitte luulin lausuneen
sen: "Olen tähän tottunut."

NUOT JA ME.
Nuo luulevat itsensä oppineiksi, Jotk' eivät usko kuin vaan näitä
Täänpäiväisiä tähkäpäitä. He eivät tahtoisi muuttua meiksi, Jotk'
uskomme myös vanhaa viljaa Ja uutta omistamme hiljaa. He ovat
uuden päivän narrit, Me edistyksen rattaan jarrit. He eteenpäin muka
tahtovat viedä