Kootut teokset II: Runoelmia 1886-1906 | Page 6

Ei kukka päätään nosta, Se vaipui turpeesen. Kun nousis raitis mieli,
Sydämmen kukkanen!
Palaa ne linnut vielä, Kohoo ne kukkaset, Elämä vaan kun valtaa
Sydämmen syvyydet.
Viel' armas päivä nousee, Valaisten Suomea, Kun säilyy valo ja
lämmin Sydämmen pohjassa.
14/11 1888

KÄYNTI KOTIKYLÄSSÄ.
Kun kuljin kotilaaksoon, Sit' tuskin tunsinkaan. Siell' oli kaikki toisin
Ja uutta kerrassaan.
En vanhaa nähnyt muuta Kuin kuun ja päivyen Ja vanhat valtatuulet Ja
virran savisen.
Maa, pohjaltansa vanha, Myös näytti muuttuneen: Nyt suurusviljan
antaa, Mut ennen ohdakkeen.

Se mökki, jossa synnyin, Matala, ränstynyt, Se uuden uljaan tieltä Jo
pois on väistynyt.
Ja naapuritkin vanhat, Nyt nuoren näköiset, Ei niinkuin ennen juopot,
Vaan selvät, puhtoiset.
Kapakkarähjän kohtaan On koulu noussunna: Ei kuulu rekivirret, Vaan
laulu sointuisa.
Myös kirkko, "koulun äiti", On uusi seiniltään. Mut ken se siellä
nyyhkii Ja itkee yhtenään?
Kaikk' uudistuu ja nuortuu, Siis miksi huudellaan, Ett' uusi polvi kaataa
Kumohon kaikki vaan?
Jos ränstyneet se kaataa, Niin uutta rakentaa. Myös sen työt aikanansa
Uus suku uudistaa.
20/11 1888

ELIAS ERKKO.
Syntyi 12/4 1863, kuoli Meranissa Tiroolissa 21/11 1888.
Täällä kirjoist', elämästä etsit Totta, kaunista ja oikeaa. Suuntia loit
tehtävihin suuriin, Että iloinnut ois isänmaa.
Kultalankaa mieles kehräeli, Kertorunon kerran luodakseen Suomen
herännästä, nousennasta, Suomen vyölle siitä kaunisteen.
Suomen edistys ja Suomen nousu, Koko kansan hengen kasvanta,
Mieltäsi ne lämmitti ja loisti Köyhyydessäkin ja sairasna.
Joudutella halusit tuot' aikaa, Jolloin kansa luontaisvoimistaan
Suomalaisen hengen värit painaa Sivistyksen joka tuotelmaan.
Niinpä hautui mielessäsi suurta, Aattehesi pyrki elämään, Mutta surma

armotonpa särki Parhaat hankkehesi yhtenään.
Särki niinkuin myrsky puuta pirstoo, Kunnes kaikki oksat irroittaa,
Sitten rungon lehvättömän luhtoo, Suojattoman varren kukistaa.
Niin sun nuori elämäsi riutui, Aattehesi kuihtui nupussaan. Väärin sulle,
väärin Suomellemme, Jollei toivos toteuisikaan.
Sulle siellä, täällä Suomellemme Puhkee kukka, kasvaa hedelmä; Sulle
siellä, täällä Suomellemme Myrskyn jälkeen päivä selkeä.
15/12 1888

JOULUHYMNI.
Jumala valkeus maailman, Jumala kirkkaus taivahan, Jumala kaiken
alkujuuri, Jumala elämän voima suuri, Sinulle kiitos ja kunnia, Sinulle
valtakunta meissä! Kuin kätes ohjaa taivaita, Kuin tahtos johtaa
tähtyeissä, Niin meitä ohjaa, johdata, Totuuttas meissä soinnuta, Asusta,
Herra, itse meissä!
19/12 1888

JOHANNES TAKASEN KOHTALOSTA.
Tää kansa ulkokullattu Sun haudallasi itki; Sen päälle kylvi kukkia Ja
ohdakkeet pois kitki.
Se nosti kiven kaunihin Sun hautakummullesi Ja hurskaat virret
veisaten Se kätösensä pesi.
Mut eläessäs ahkeraan Sait veistää nälissäsi, Sait sairastaa ja kuollakin
-- Ei auta kansas käsi.
Tää hetken kansa tuhlaten Jos hylkii parhaitansa, Sen hengen viljat
halla vie Ja mierost' elää kansa.

Se muilta aina lainaten Ei muille mitään maksa; Ei miehen varren
mitallen Se koskaan nousta jaksa.
13/4 1889

SURUN KEVÄTLAULU.
Kevähällä käyskelen Hautakumpuin päällä: Etsin velivainajaa -- Hän ei
nuku täällä.
Nukkuu hänkin, nukkuu vaan Kaukan' etelässä. En voi hänen
haudallaan Käydä itkemässä.
Syksy hänet hautasi, Kevät vaan ei nosta. Miks et, Herra elämän,
Kuolemalle kosta?
Joka kevät kukkia Uudestaan voit luoda, Miks et veljyt armasta
Takaisin voi tuoda?
Ruoho maasta puhkeaa, Noustaksensa kukkaan, Hedelmäänkin --
veljeni, Hänkö sortui hukkaan?
Hänessäkin kauneus Pyrki puhjetakseen. Pyrki Suomen kunniaa
Hänkin kukkiakseen.
Kevät hänen rinnassaan, Niinkuin lintusella. Lintu laulaa, hän ei vaan
Saanut lauleskella.
Kevät, jospa noutaisit Veljyt kultaseni! Maani toivot maksaisit, Surut
sydämmeni!
16/4 1889

KEVÄTRUNO
Suomen laulujuhlaan Viipurissa 18 p. kesäkuuta 1889.

I.
Valon, päivän pojan, sydämmessä Syvä lempi paisui polttavaksi. Läksi
kultalinnastaan hän maahan, Kosimahan maata morsiokseen. Missä
liikkui, kylvi kultiansa, Luonnon suurisyntyisen tavalla, Elämäksi
kaiken luomakunnan.
Suomi vartoi armast' auttajakseen Yön ja kylmän orjakahlehista;
Monen kovan takatalven kesti, Idän imut, pohjan puuskaukset,
Kevähän tok' uskoi koittavaksi.
Taivaan seitsenkaarta kulkiessaan Valo näki Suomi-neiden, mieltyi
Kaunihimpaan sinisilmäisistä. Seitsenkaarelt' astui kukkulalle, Siitä
hongan latvahan laseiksen, Alentiiksen koivun, pihlajan ja Pajupuun ja
lepän, tuomen oksiin -- Huutehessa hohti metsän hapset. -- Siitä laski
immen poven päälle, Mutta vaippa valkoinen sen peitti, Valkovaipan
alla nukkui Suomi, Rinnassa vaan heikko toivo tykki.
Valo luonnonsyntyinen ei säiky: Poven lämmitti, niin sydän sykki,
Vaippa valui immen ryntähiltä, Hymy vieno värjyi poskipäillä, Mut on
silmä himmeä ja kylmä.
Valo luonnonsyntyinen ei säiky: Lämpimillä lemmensuudelmilla
Vapautti immen sinisilmät Sokeudesta, jäisen kaihen alta.
Nyt ne loistaa päivän päilyessä, Kuvastavat kaiken luomakunnan.
Saimaa, Päijänne ja Roine läikkyy, Välkkyy etelän ja pohjan virrat
Niinkuin Suomenlahden lainehetkin -- Talvell' ei kuin koskipäät vaan
kuohui. Nyt ne välkkyvät kuin hohtohelmet Morsiamen kaulan
kaunisteena. Mut häävaattehit' on impi vailla.
Valo suurisyntyinen ei säiky: Kutoi armahansa kukkasihin, Tuorehisin,
luonnonsyntyisihin, Teki tukkametsät tuuheoiksi, Vehreöiksi painoi
hienot helmat, Että kuohahteli immen rinta, Kevät-tuntehet kun siellä
tulvi. Valollen jo sykki Suomen sydän, Lämpimästi lainehteli mieli.
Mut on soitto vielä suorimatta, Riemunkielet kesken jännitystä.
Valo luonnonsyntyinen ei säiky: Etelästä kutsui päivän poika Linnut

tänne, täällä syntynehet, Kutsui soittajoiksi valon häihin. Sytytti ne
linnut sätehillä, Sätehetpä muuttui säveliksi, Että kaikui kaikki
ilmanrannat, Ilontiusketta kun piti peippo Leivon, sirkun, kerttusien
kanssa. Nousi riemu runsahimmillensa,
Satakielisen kun soitto helskyi. Ylimmilleen yltyi juhlahenki, Käki
valon kunniaa kun kukkui. Niin ne juhlalaulut lainehteli Yli järven,
niittyjen ja pellon, Kylän kautta kallionkin rintaan, Josta