Kootut teokset II: Runoelmia 1886-1906 | Page 3

kauniisti kuvastaa, Ett' aivan henkeä
hurmaa Tää armas aaltojen maa.
Tuon tahtoisi kaiken kauniin Mun sieluni omistaa Ja unhotuksien
aaltoon Maan kurjuuden painaltaa.
Vaan noin sulorunsas rauha, Kuin järvikin heijastaa, Se taisteluiden on
tuoma, Sit' ilmaiseksi ei saa.
Kallavedellä 26/7

HAVAITTUANI.
Jo olin vapaa syntyjään, Miks orjan mieltä yhtenään, Kuin perintöä,
kannoin? Jumalan aatos alussa Mun siittänyt on vapaana, Miks aarteeni
pois annoin?
Miks eksyin Herrast', uskomaan, Ett' orjina hän omiaan Vaan pitää
pelvon alla; Kuin itämainen valtias, On heille julma, oikukas, Lyö
rautavaltikalla.
Hän suuttuneena omansa Pois sulkisiko luotansa Ikuisen tuskan yöhön;
Hän leppyisikö lahjuksiin Ja mieltyneenä muutamiin Ne ottais
päivätyöhön.
Ne ryömijät ja lahjojat Ja teurashärkäin uhraajat Hän kutsuis pitoihinsa,
Muut jättäis ulos parkumaan Ja hammastansa puremaan Ikuisiin
tuskihinsa.
Ja pojastansa parhaasta, Kun hänet näkis uhrina Ihastuis isä vasta, Ja
sitten hänen kauttansa Vaan vapahtuisi muutama Iäksi hukkumasta.
Mik' isä, vaikka maallinen Ja kuinka julmaluontoinen, Noin ankara tok'
oisi? Vaikk' kuinka lastaan kurittais Ja tuskain kautta paimentais, Ei
ikiorjaks soisi.
Niin yksityist' ei ainoaa Tää Isämme voi unhottaa, Vaan tahtoo

tasallensa: Meit' edistykseen ainaiseen Hän vihkinyt on vierelleen Kuin
oman Kristuksensa.
Ei yhtä suosi liiemmin, On yhtä rakas kaikkihin, Jokaista tahtoo nostaa;
Ken orja on ja pakenee Hänt' omat työnsä rankaisee, Työt pahat pahan
kostaa.
Siis auki hengen kahlehet, Vapaaksi pääskää sydämmet, Jumalan kevät
koittaa! On totuus vapahduksemme Ja rakkaus on voimamme, -- Tää
usko kaikki voittaa.
Tää ihmislapset nousemaan Saa halvast' orjantilastaan Jumalan
ihmisiksi. Niin Herra maata valloittaa Ja rakkaus kaikki kirkastaa
Entistä ehommiksi.
Ja kansat, suurta sukuaan Kun tuntee, syntyy uudestaan, Häveten
halpaa työtä. Taas Isä ilmi elävin Lihaksi syntyy lapsihin Ja poistaa
pelvon yötä.
15/6

KUMMITUS-AIKA.
Min' olin pelvon jo perinyt Ja vavistuksen vanhemmilta, Vereeni lasna
jo imenyt Kamalat kummat suuremmilta.
Join peikkomyrkkyä kotona Ihanat puhteet istuessa, Ja kuulin helvetin
tuskia Pyhänä Herran huonehessa.
Siit' öillä valvoin ja vapisin, Nuo kummitukset silmissäni. "Rukoile,
lapsi!" Ma rukoilin, Vaan haahmot kiehtoi henkeäni.
Kun äiti otti mun vierelleen, Sain unenkultaa rauhaisata. Jos tiesin
hänenkin peljänneen, Ois ollut tuskani kauheata.
Niin kasvoi heikoksi varteni, Päänpakkoa sain sairastella, Ja eukot
kuoloa ennusti, Ma koetin vastaan hangotella.

Tein syyksi: "Annahan, Jumala, Mun ensin hyödyks elää täällä!" Se
auttoi; viel' olen elossa, Vaan hyödyst' ollaan eri päällä.
Niin kauan pelkäsin Jumalaa, Kuin ryöstömiestä ankarata, Jok'
armahtaa vaan lahjojaa Ja poikiensa tuttavata.
Tok' uhkamielisnä yhtenään Ma rikoin itse Herraa vasten: En tuntenut
Hänen lämmintään, En oikeutta kaikkein lasten.
Vaan tuntui tuo salakaipaus: Jos äidin armautta saisin, Niin katoaisi
yökummitus Ja rauhan unta uinahtaisin.

LAPSESI.
Sun perhees ihmiskunta on, Me kaikki lapsiasi. Jos ken on kurja,
onneton, Se painaa tuntoasi. Sun isänsydämmes ei sois Yht' ainokaista
luotaan pois.
Et pety tarkoituksissas, Kuin pettyy ihmiskäsi, Vaan sinnes jatkat
keinojas Kuin laps' on sylissäsi. Niin meitä kanssas nousemaan Viet
kunniasta kunniaan.
Kuink' isä toisin tehdä vois? Jos luotaan luovuttaisi, Kuin hylkylapsen
heittäis pois -- Ken häntä rakastaisi? Ken nauttii, Herra, armostas, Jos
joukot kärsii kostoas!
Sä Isämme, me lapses myös, Tee meitä verraksesi, Tee suurin
rakkaudentyös Ja nosta rinnallesi! Ilmesty meissä lihaksi, Niin tapahtuu
Sun tahtosi!
Niin työmme on sun töitäsi. Tää maa Sun valtamaasi, On henkemme
Sun henkesi, Maa kukkii kunniaasi. Niin keskelläkin pauhinaa Tää maa
on meille rauhan maa.
Maa, jossa Herra, rakkaus, Kuin päivä, lämmön valaa, Ja totuus, pyhä
valkeus Kuin sähköliekki palaa, Ja totuutehen rakkaus On kuolemasta
vapahdus.

Suovu 11/7

HALUNI.
Jos ken, niin minä olen syntinen, Jos ken, niin minä armos tarvitsen,
Jumala, pyhä ykseys! Sinussa syntieni sovitus, Sinussa armon lähde,
rakkaus, Mun puutteheni täyttamys.
Minuhun rakkautes vuodata, Anteeksi antamahan opeta, Minusta
hukkaa katkeruus. Anteeksi antaville anteeks suot, Ja heihin henkes
majan luot; Minuhun tee siis templis uus!
Tee minust' asuntos, se valaise, Sun totuudellas kirkastuta se, Mun
totuus vaan voi vapahtaa: Siis toteuta minuss' itsesi, Niin kirkastan sun
maailmassasi, Ja nostan luokses maailmaa.
Kun janon loit, myös annoit juomia, Isoovan nälkä taukoo ruuasta, Niin
kaipuun täyttää tyydytys: Iäti Sinuss' elää haluan, Iäti kanssas kasvaa
rakastan, Se halu oisko pettymys?
Kun petosta et, Herra, rakasta, Et ihmiseesi luonut janoa, Jot' et vois
itse sammuttaa. Ei Isä poista lasta luotansa, Et kättä hylkää ojennettua,
Jonk' oma lapses tarjoaa.
Sua rakkautes vaatii tarttumaan Ja rinnoillesi minut nostamaan, Sä itse
voit mun puhdistaa. Mun riistä synneistäni irralleen, Luo tahtos, tarmos
mulle sydämmeen, Aut', että voin Sua rakastaa!
Ja ihmiskuntaa Sinun kauttasi, Ett' ynnä Isässään se kasvaisi Sun
totuuksias tuntemaan; Ett' ihmisistä maasi kaunistuis Ja rauhan
valtakunta rakentuis Sun oikeuttas noutamaan.
Ei voitonhimo mua kiihota, En yksinäni luokses halaja, Meit' ota, Herra,
kaikkia! Mun kansani ja kansat suuremmat Niin laita, että luokses
nousevat, Sun omas on jok'ainoa.
Sen teet ja luotkin meidät uudestaan. Kun Isäkseen ken tuntee Sinut

vaan, Ei hirmuherraks orjien: Hän sisältänsä kasvaa, uudistuu, Hän
tuortuu, nuortuu, vaikka vanhentuu, Sun kanssas, Herra, halliten.
Suovu 29/7

KASTEVIRSI.
Tään lapsen, Herra, tuomme sylihesi, Hän Sinust' on, Sinuhun palajaa.
Hänt' auta, että pyhä siemenesi Oraasen,