Kootut teokset II: Runoelmia 1886-1906 | Page 7

luonnostaan on perustamme, Mut mekin jotain kelpaavaista My?s j?lkeisille rakennamme.
Siis eteenp?in, ty? johtajamme Ja silm?t kauas aikaan luomme! Me uuden jakson aloitamme, Mut j?lkeistenkin alkaa suomme.
El?m? juoksee jaksoellen, Puu kasvaa kerkin vuodessansa, Niin korkeuteen p?in v?hitellen My?s kasvi pyrkii -- samoin kansa.
Ja noustessaan soi luonnon kielet, Sen huomaa parhain leivosista. Soi Suomikin, sen reippaat mielet Ne kaikuu kev?tlaulelmista.
Soi, Suomen laulu, nyt kuin ennen, Ett' y?n ja sorron vallat nukkuu! Ei her?t?ksens? kuin ennen, Vaan niin, ett' ainiaaks ne hukkuu.
Soi, Suomen laulu, nyt kuin ennen, Ett' aina valvehill' on kansa! Ei velttoon horroksehen mennen, Vaan vartioiden soihtuansa.
Soi, laulu, nuorna, tuorehena, Totellen omaa luontoasi! Vapaana valon kukkasena My?s vapaa olkoon maailmasi.
Niin laulu aikain vaihtuessa Kev?imet j?lleen palauttaa Ja maailmankin vanhetessa Se kansan hengen nuorennuttaa.

ANARKISTI.
Mies n?ki niin paljon rikkaita, Ne n?yttiv?t onnellisilta. Mut k?yh? raukka h?n kerj?si Ja usein vilussa v?rj?tti. Mies n?ki niin paljon rikkaita, Mut itse h?n kerj?si.
H?n kerjuhun eksyi tehtaasta, Kun siell' oli murtanut jalkansa. Siit' asti k?yhtyi ja vaimo l?ks Luo naapurin, rikkaan yst?v?ks. H?n kerjuhun eksyi tehtaasta, Lapsjoukko j?i leiv?tt?m?ks.
Ja katuja lapset kuljeksi. Mut vanhinpa heist? kelpasi. Se oli niin kaunis tytt?nen, Senvuoks se kelpasi valloillen. Muut nelj? katuja kuljeksi, Yks kelpasi valloillen.
Nyt is? on aivan raivossaan. Lie tuskin terve h?n aivoiltaan. H?n kulkee noituen valtoja. Muut pit?v?t h?nt? hulluna. Ja kyll? h?n onkin raivossaan, Mik? liekin aivoissa.
19/5 1890.

T?H?N AIKAAN.
Totta se mahtaa maailma olla Hullu ja kurja sent??n, Koska ne toinen toistaan sy?v?t, Onnea etsien sent??n.
Pienempi??n sy? suuret kansat, Rikkaat k?yhempi?ns?, S?rkev?t lemmen, luottamuksen, Polkevat yst?v?ns?.
Sy?v?th?n raa'at Afrikassa, Nekin sy? toisiansa. Sielt?k? lie ne suuret rikkaat Etsineet esikuvansa.
9/6 1890.

VIISAUDEN PAIKKA.
H?n ennen n?ytti kuin kerj?l?inen, Oli arka, raukka ja tyhj?p?inen. Mik? lie tehnyt sen? Nyt h?n on reipas, rohkea, Kuin valtakunnan vartija. Mik? sen siksi sai? On viisas, voipa, mahdikas Kuin vanha virkavaltias. Mik? sen siksi sai? Voi kuinka on tuhma maailma, Kun syit? ne eiv?t oivalla: H?n sy?d?kseen kuin sai!
No niin, nyt ymm?rr?mme sen, Mies k?yh? on neuvoton, On tyhm?, arka n?lk?inen, Vaan vatsassa viisaus on. Siis iloitkaamme, riemuitkaamme, Kun vatsassa viisaus on!
1890.

TOTTUNUT.
Papukaija kartanolla Oli aivan valloillaan, Kuitenkin kuin sidottuna Sein?n luokse napukkaan.
Siit' ei liikkunut h?n kauas, P?iv?t p??st??n pakisi, Samat jutut mitk? muinen Talon tyt?r opetti.
Kerran siin? istuttaissa, Juodessani kahvia, Kysyin: "Siivet sull' on, lintu, Mikset lenn? ulomma?"
Lintu p??t??n kallisteli, N?ytti kuin ois tuuminut. Sitte luulin lausuneen sen: "Olen t?h?n tottunut."

NUOT JA ME.
Nuo luulevat itsens? oppineiksi, Jotk' eiv?t usko kuin vaan n?it? T??np?iv?isi? t?hk?p?it?. He eiv?t tahtoisi muuttua meiksi, Jotk' uskomme my?s vanhaa viljaa Ja uutta omistamme hiljaa. He ovat uuden p?iv?n narrit, Me edistyksen rattaan jarrit. He eteenp?in muka tahtovat vied? -- Mut sit' emme, suoraan sanoen, sied?.

ENTINEN JUOKSIJA.
Niin kaunis oli se nuorena, Niin uljahasti se juoksi, Ett' aika harva sen ohasi Ja harva enn?tti luoksi.
Sit' ylistettiin ja ihailtiin Ja voitti se palkinnoita Ja p?iv?lehdiss? mainittiin Sen suuria ansioita.
Mut k?yh?n miehenp? tallissa Se laihtui n?lki? n?hden. Se kiskoi raskaita kuormia Vaan elatuksensa t?hden.
Niin synnylt??n jalo juoksija K?vi ahdasrintahiseksi, Sai pattijalkana ontua Ja joutui hylki?meksi.
Niin Polle kuihtui ja kuoli pois, Se haudattiin t?ss? tuonaan. Mut kenties taivas nyt kohtelee H?nt' armollisemmin luonaan.

ST. DENISS?.
St. Deniss?, liki Pariisia, on vanhassa tuomiokirkossa Ranskan ruhtinassukujen hautaholvit.
N?ink? ahtaat hautaholvit On se valtakunta, Jossa Ranskan ruhtinaat nyt Vet?? pitk?? unta? I?kseenk? itsevalta T?nne vaipui maailmalta?
Ennen takkikin ja tukka Tottelivat heit?; Noudatteli puu ja kukka Heid?n k?tyreit?. Kansaa painoi heid?n eljet, Puissa viel' on saksen j?ljet.
Vaan nyt ahdingotta kansa Versoo vapahasti. Puu ja kukka voivat nousta Vaikka pilviin asti. Miss' on valta j?lkeistenne, Miss? sukusuuruutenne?
Kysyin. Vastasiko kaiku Vaiko joku haamu: "Meid?n vallan maassa murti Tieto, opin aamu. Kansa kasvoi suuremmaksi, Nousi itse valtiaksi."
Mutta j?lkeisenne, mit?, Mit? niist' on tullut? -- "Muiden vertaisia taikka Ovat suuruushullut." -- Eik? siit? pelastusta? -- "Kyll? -- laittakaa y? musta!"
Lausuin: Tok' on kirkossa nyt Viel? yksinvalta. Mahtaa teille tuntua siis T??ll? mieluisalta. -- "Kyll?, kun vaan kest?is t?t? Kirkollista h?m?r?t?."

SE KOLMAS.
Tiroolin kauniissa vuorimaassa Se vaunu kiiruhti kulkuaan. Siin' istui vaunussa kalvas sulho Ja nuori morsian rinnakkaan, Ja kolmanten' oli kuolema.
Se vaunu vierisi vuorten halki Ja halki virtavan laaksomaan. Niin voimakkaina ne virrat hy?kyi Ja vuoret nostivat huippujaan. Mut kulki siell?kin kuolema.
Siell' lehdet ilmahan tuuli puisti Ja kylvi ne virran viet?viin, Ja surma paineli suukkojansa Jo kauniin rannikon kukkasiin. Niin kulki siell?kin kuolema.
Mut vaunu vierisi loitommaksi, Meranin laaksohon lauhkeaan. Ja morsian seuras sulhoansa, Sen sairasvuoteelle, hoitamaan, Ja kolmanten' oli kuolema.
Ja k?sivartensa kietoi neiti Sen nuorukaisensa kaulahan, Ja nuorukainen niin kiihke?sti Se n?ytti neitoonsa tarttuvan. Mut kolmas siin' oli kuolema.
Oi auta, rakkaus, kuolemasta, Mies nuori Suomelle pelasta! Niin paljon h?nest? toivotaan ja Niin paljon h?ll? on toivoja. Mut kolmas siin' oli kuolema.
Se kolmas painalti nuorukaisen Niin liki luisia rynt?it??n: "On turha kaivata talven maata, J?? t?nne luokseni etel??n!" Se kolmas, se oli kuolema.
Se julma riisti sen nuorukaisen Ja painoi etel?n multahan. J?i pohja poikaansa kaipaamahan, J?i itkem??n polo morsian. Se julma, se oli kuolema.

MIKSI?
Jo aikaisin, kun olit pienn?, Ihailin sinuss' ihmist?,