Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon | Page 8

lahta,
humahtavat kuuset
Kuhmon,
Paltatörmän hongat kuiskaa,
mutta Kivesvaaran ruhmon

päällä Hiiden neiet huiskaa.
Kosken rannalla on talo,
tulet tuikkaa virran vyöhön,
vilkkuu
kapakasta valo,
kaikuu telme talvi-yöhön.
Siellä Erkki Pehrsson
peuhaa,
sihteeri ja tullivouti,
ja hän räyhää ja hän reuhaa;
hyvin
juoda Erkki jouti.
Virkana ei hällä muuta,

sulkea vain tulliportit,
kapakassa soittaa
suuta,
hoitaa pullot, pelikortit.
»Hei, vai etkö velkaa anna,
siispä
päältä housut, paita!
Eukko, tuoppi täysi kanna,
juokaa, veikot,
harjakkaita!»

Erkki Pehrsson iloissansa
iskee pöytään tinakannun:
»Kuka myöpi
kunniansa,
kuka panttaa maan ja mannun,
kuka lahjat laulun, viisun,

kuka tunnon hyvän tuhlaa;
minä vainen vaatteet riisun--
eikös
juoda Erkin juhlaa?»
Täss' on poika, Erkki Pehrsson,
kaupungin ma portit suljen,
täss' on
herra, Erkki Pehrsson,
koska tahdon, itse kuljen.
Pukuani moittii
moni,
mulla vastaus on ainut:
kunniassaan Salomoni
paremmin ei
vaatehtainut.»
Hoilaa Pehrsson pöydän päällä.--
Koputetaan, viesti tuodaan:
»Hoi,
on matkustaja täällä!»--
»Veikot, hälle malja juodaan!»--
»Hoi, hän
portin eessä pauhaa!»--
»Viekää hälle viinatilkka,
totta, toivon, saa
hän rauhaa!»--
»Erkki, jätä pois jo pilkka!
Maaherran on airut tiellä.»--
»Olkoon vaikka itse pirun,
saa hän
siksi olla siellä
kuin ma viinan päästä virun.
Hoi, on veikot virka
vakaa:
kun on torninkello kuusi,
portti kiini! Miesi makaa,
virka
valvoo.--Korjaa luusi!»
Punaisena koitti huomen,
kohta kaikui joka kotaan:
»Rikottu on
rauha Suomen,
viedään jälleen miehet sotaan.»
Tullut oli airut,
tuoden
sanan synkän, ilottoman.
Mutta ennen päätä vuoden
sai jo
Pehrsson virkaloman.
SIPO NEVALAINEN.
Talonpoika kelpo asui
Nurmeksessa, Nevalainen.
Pelto antoi, karja
kasui,
hyvin hyötyi mantu mainen;
säästi häntä hallan tuho,

itse
karhut kauas suisti,
poika hällä ainut, Juho,
vaimoltansa viime
muisti.
Esivallan alammainen
oli Sipo varsin nöyrä,
kuninkaalle kuuliainen,

vaan ei valtain eessä köyrä;
päivällensä verot maksoi,
sitten
kirstut kiini sulki,
viikon raatoi, minkä jaksoi,
sunnuntaisin

kirkkoon kulki.
Kuuli kansan nurkuvaksi:
»Auta Herra vainon alta!
Käynyt liian
raskahaksi
tääll' on Hurtan huono valta.
Piiat raiskaa, poiat ryöstää,

viepi sotaan viimeisetki,
tiloiltansa toiset syöstää;
eikä koita
koston hetki.»
Nevalainen kuokki, kaatoi
niinkuin ennen kaskeansa;
kauan
rauhallisna raatoi,
tuumi: »Turhaan nurkuu kansa.
Käypä laatuun
elää täällä,
onpa herra herrallaki:
vaikk' on voudit vallan päällä,

luja meill' on Ruotsin laki,»
Katso, kasvaa kansan nurku:
»Emme enää kestä tätä.
Tavarast' ol'
ennen surku,
nyt on tullut hengen hätä,
sata saanut Hurtta miestä,

alottanut hurjan huvin,
syödä, juoda, ryöstää, piestä--
kaikki vievät
omin luvin.»
Nevalainen tuumi tuota:
»Hädästä ei päästä parku.
Joka Jumalaan ei
luota,
häll' on eessä hätä, karku.»
Pennillensä verot maksoi,
sitten
kirstut kiini sulki,
viikon raatoi, minkä jaksoi,
sunnuntaisin
kirkkoon kulki.
Päättyy kansan pitkämieli:
»Jo nyt Herra heitti maamme.
Kallellaan
on vallan pieli,
poissa Kaarle kuninkaamme.
Oikeutta itse teemme,

kirvein Hurtan huovit lyömme,
taasen kuivuu kyyneleemme,
taas
on rauhalliset yömme.»
Nevalainen kuokki, kaatoi
niinkuin ennen kaskeansa;
kauan
rauhallisna raatoi,
vaan kun vaikene ei kansa,
käypi miesi
miettiväksi;
valjahisin varsan suori,

papin pakinoille läksi;
jäi
vaan kotiin poika nuori.
PAPIN PAKINOILTA.
Palas pappilasta. Pellot,
niitut, nurmet vihannoivat,
keinui kilpaa
kissankellot,
terhen leikki, sirkat soivat,
ajoi tuulen aallot viljaa,


keskikesän sydän sykki;
vitkaan astui varsa, hiljaa
ukko ohjaksista
nykki.
Mietti Nevalainen. Kummat
ajatukset mielen täytti.
Alat aavat,
oudot, tummat
kirkkoherra hälle näytti;
aukas ajantiedot, joista

näkyi, ettei vaiva lopu,
ellei tule taisteloista
Venään kanssa pitkä
sopu.
»Uus on merkki idän alla»--
opettanut oli pappi--
»tunnustähti
taivahalla,
säihkyvä kuin päivän sappi;
nyt se viistoon vielä loistaa,

kohta paistaa päämme päältä,
sodan, sorron maasta poistaa,

karkkoo Hurtan kauhut täältä.»
Näinpä suusta sulavasta
oli pappi tarinoinut,
puhunut myös
kapinasta:
hyvää tuost' ei tulla voinut,
ellei vaihtuis esivalta

maassa kaikkiansa kerta;
päästäis Hurtan ikeen alta
vuotamasta
liioin verta.
»Sunnuntaisin kirkkoon tule,
siellä enemmän ma puhun,
siihen asti
suusi sule,
kuulla Hurtta voisi huhun.
Miehet varmat vaan on myötä;

saa ei kotiin jäädä kukaan.
Hiljaa tehdään suurta työtä.
Hyvästi,
ja Luoja mukaan.»
Saattoi portahille saakka.--
Ukko ohjaksista nykki;
raskas painoi
mieltä taakka,
sydän kuuluvasti sykki.
Vitkallensa varsa astui,

vitkaan miehen aatos vieri;
kasteesta jo niitut kastui,
kun hän
kotitielle kieri.
Juoksi Juho vastaan ukon:
»Kävi Hurtan huovit meillä,
rikkoi aitan
uuden lukon,
oli pitkät piilut heillä,
veivät lehmän ometasta,

karsinasta hiehon hyvän;
huusin, kielsin ottamasta,
sain ma otsaan
naarmun syvän.»
Kieri kärryt kotipihaan.--
Vastauksen ukko säästi;
suuttunut ei ilmi
vihaan.
Varsan valjahista päästi,
äänetönnä hakaan johti;


tullessansa aitan sulki,
seisoi, siirtyi tupaa kohti,
niska kumarassa
kulki.
Seuras poika myrskymiellä.--
Tuumi ukko, astui tupaan,
liikkui
niinkuin outo siellä,
luottamatta omaan lupaan.
Vihdoin vuotehelle
vääntyi;
näki tyhjän pyssyvaarnan,
kysyvästi poikaan kääntyi,

toki säästi nuhdesaarnan.
Huomenelta varhain nousi,
poikaa punastuvaa tutki.
»Petoja on
varten jousi,
vihollista tuliputki.
Pyssy paikallensa nosta!
Vaikk'
on esivalta väärä,
pahalla en pahaa kosta;
Jumalassa juoksun määrä.
Käymme kynnökselle.»--Läksi,
läksi myöskin poika myötä.
Saatiin
pelto pehmeäksi,
tehtiin iltaan asti työtä.
Astuu ukko aurallansa,

kyntää vaot suorat, harvat;
muu ei muutos muodossansa,
rypyssä
vain kulmakarvat.
HURTTA MATKUSTAA.
Aamu kirkas Karjalassa,
tuores kesäheinän tuoksu,
päivän kehrä
nousemassa,
vilisevä virran juoksu;
purret virran vettä viiltää,

hopeaiset hunnut huljuu,
kastehiset lehdot kiiltää,
suvannolla
joutsen suljuu.
Palaa Hurtta matkaltansa
Repolasta rikkahasta,
saattajana salon
kansa;
palaa rajan katsonnasta.
Seuraa immet Kuudanlahden,

poiat Porajärven takaa
täyteiseltä purren kahden;
kolmannessa
Hurtta makaa.
Vaikka valtakunnat taistaa,
Karjalassa, kahden puolen
rajaa, rauhan
päivä paistaa;
tuo on heelmä pappein huolen

Käräjill' on kansan
nähden
rauhan kirja rakennettu,
luotu alla Luojan tähden,

valamiehin vahvistettu.
Mukavasti Hurtta loikoo,
taskumatistansa maistaa,
jäsenensä jäykät

oikoo;
syvyys päilyy, päivä paistaa.
Viime yö, ei lämmin liian,

nukuttihin nuotiolla,
noustiin lauluun sinipiian;
nyt on Hurtan hyvä
olla.
Pajariksi parhaimmaksi
häntä rajakansa sanoi,
löysi vallan
laatuisaksi,
viipymähän vieraan anoi;
kunne tuli, oli tuttu,
kussa
istui, piiraat tuotiin,
kannel kaikui, kiersi juttu,
koashat syötiin,
voashat juotiin.
Noita muistelee nyt Hurtta,
hymyyn partahuuli kiertyy.
Hei, jo
koski nielee purtta,
mäkiseksi virta viertyy,
vaahto varppehille
loiskaa,
pärske yli päänkin hipuu,
lehdot huiskaa, rannat roiskaa--

taasen tyyneen purret lipuu.
Rallatellaan rattoisasti,
kiertää juttu ynnä kasku,
kuuluu kumu
kyliin asti,
nähdään Hurtan koskenlasku;
seisoo neiet rantamalla,

poiat hiekkaa pitkin piukoo,
törmälläpä, talon alla,
hieho yksinäinen
siukoo.
Tarinoidaan venehissä,
hyvin kertoo karjalainen:
»Tuoss' on
sotasaari, missä
yönsä nukkui Laurikainen.--
Tuoss' on piilopirtin
tähteet,
tuolla metsäkitkun seinä.--
Tässä läikkyi hurmelähteet;

tulisijat peittää heinä.»
Tarinoidaan taisteloita.
Vanhain posket puuntelevat;
muista eivät
nuoret noita,
kummastellen kuuntelevat.
Valitellaan vainon öitä,

muistellahan vanhaa aikaa,
muinahisten miesten töitä;
vihdoin
Vornan virsi kaikaa:
VORNAN VIRSI.
Aunuksessa kauas, julki

kuului Vorna voimallinen.
Monet Suomen
retket kulki,
työnä ryöstö, tappaminen.
Varhain oli Kainuun kauhu;

pahemmaksi vielä paatui,
missä matkas, syttyi sauhu,
missä iski,
miesi kaatui.

Ryösti vihdoin nuoren naisen.
Vienot lempiviikot vietti.
Heimo
neien karjalaisen
kauan kostomatkaa mietti:
»Hirtettävä oisi
Horna!»
Sulhot sotatielle suori.
Tultiin kylään, nukkui Vorna;

liitoss'