Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon | Page 9

oli nainen nuori.
Nukkuessa vangiks sitoi
vaimo viekas miehen moisen,
orteen
nuoran toisen nitoi
pankon patsahasen toisen;
köytti kiini vankat
ranteet,
pani paulat pitkin vyötä,
sitoi solmut, väänsi vanteet;

katsoi kuuhut naisen työtä.
Köytettäissä Vorna heräs.
»Mitä liikut, vaimo kulta?»
»Sitä liikun,
silmäteräs,
pudonnut on peitto sulta.»
Heräs Vorna toisen kerran:

»Miks et nuku, Luojan nuppu?»
»Siks en nuku, nuppu Herran,

siirtyi päältäs sääskenhuppu.»
Heräs Vorna kolmannesti:
»Jäseneni jäykät ovat.»
Virkkoi vaimo
kiirehesti:
»Allasi on oljet kovat,
varro, tasoitan ma tilan.»
Päätti
työnsä nainen nurja.
Huomas Vorna huonon pilan:
»Mitä mulle teit
sa kurja?»
»Jo nyt olet urho köytty,
kytketty on Vornan voima,
olet turman
lintu löytty,
naisen nuoren kammitsoima;
jo on tullut tuomiosi,

sotatiellä heimo sorja,
miekoin Vorna naista kosi,
on nyt itse naisen
orja!»
Potkas Vorna vuoteellansa,
orret murtui, köydet aukes,
ponnistihe
voimassansa,
pankon paadet maahan raukes,
seisoi eessä naisen
nuoren
niinkuin synkkä aarnihonka,
niinkuin myrsky päällä vuoren


taikka pitkän pilven lonka.
»Olin silloin urho köytty,
kun ma äänes heljän kuulin,
olin silloin
lintu löytty,
kun ma kullaksein sun luulin,
olin silloin vaimon vanki,

kun sa lattialla liikuit,
olin tiellä Tuonelanki,
kun sa polven päällä
kiikuit.»

Koppoi keihään, miekan, syöksi
ulos iltaan synkeähän.
Päätyi
nainen nuori yöksi
lautsan päähän itkemähän.
Saapui suku aamun
tullen:
»Jo nyt kuivu silmäkulma!
Jo nyt kosto koitti sullen,

surmattu on Vorna julma.»
Huusi vastaan hurja vaimo.
»Todeksi en tuota usko,
vielä elää urho
aimo,
punertaa kuin päivän rusko!»
Näytetähän Vornan miekka:

»Totta tunnet tapporaudan?
Ruskottavi rannan hiekka,
miss' on
sorja saanut haudan.»
Kylpi nainen kyyneleissä:
»Viel' en todeks usko tuota,
varmaan
vuorten jyrkänteissä
kirpoi miekka miehen luota.»
Näytetähän
keihäs hälle:
»Liekö tuttu tumma veri?
Vieri maalle vehreälle,

missä suuri surman peri.»
Nyyhki vaimo voivuksissa:
»Viel' en menoon usko miehen,

varmaan soissa soiluvissa
tarttui ruoste raudan tiehen.
Vielä elää
kuulu kulta,
vihertää kuin latva virven.
Itketätte ilmi multa,
kunne
johti jäljet hirven.»
Näytetähän Vornan vyöhyt
kera puukon helapäisen.
»Kussa paistoi
kuudan-yöhyt
poikki virran vieriväisen,
siinä kaatui kaunis vuona

Tuonen virven vihannoiden,
kuolon kukkiessa luona,
Manan lasten
laulun soiden.»
»Ja jos Manan lapset lauloi,
laulakohot maahan munki,
ja jos kuolo
kullan kauloi,
löydän sulhon surmatunki,
tulen, tunnen metsät
sankat,
kussa kukkii kuolon niini,
väännän sieltä vaulat vankat,

nidon niillä kullan kiini.»
HURTAN KOSKENLASKU.
Kuuluu jälleen kosken pauhu,
kierretähän lehtosaari,
näkyy niemen
takaa sauhu,
kohoo kaunis taivaan kaari.
Hurtta nauraa höröttelee--

kosken nielu purtta kiistää--
niinkuin kirkkoon köröttelee;
silloin

rantaan venhot viistää.
Selittävi saattoväki:
»Nouse, mahti, maihin tässä!
Kov' on eessä
koprumäki,
siinä Lempo leikkimässä.
Purren poikki niemen
viemme,
niin myös veivät taatot ennen,
taas on väljä väylätiemme

meidän Lieksan vettä mennen.»
Hurtta alla hurstiteltan
taskumatistansa maistaa,
heittää taakse
kypärheltan,
silmät hurjat päässä paistaa,
partaan pullon kaula
peittyy;
katsahtavi matkan menoon,
maiskahuttaa huulta, heittyy

ylpeästi selkäkenoon:
»Kun lie koski Lemmon luoma.
Lemmon lentoneuvot saamme,
kun
lie laskematta uoma,
ensi kerran laskekaamme!
Tulkoon, mikä
tulkohonkin,
tähän juutun niinkuin jurtta;
akkoja jos urhot onkin,

paikaltaan ei liiku Hurtta.»
Seisoo, miettii miesi parat,
aatkeloivat ankarasti.
Eivät oisi urhot
arat,
vaan on liian kallis lasti:
»Hukkuis meiltä saatettava,
sota
tuosta tulla voisi,
eessä meillä mestuulava
taikka hirttonuora oisi.»
Mutta Hurtan muoto muuttuu,
kaartuu kulmat synkät vakoon,
ja
hän ärjyy ja hän suuttuu:
»Kun ma käsken, toteltakoon!
Ensi kerran
elämässä
pakko munko myötä antaa?
Nähdään, ken on herra tässä,

kuka meistä kontin kantaa!»
Kuiskuttavi miesten kuulla
Mikko huovi, Hurtan seura.
Hurtta itse
tuhtopuulla
puuskuttaa kuin jalopeura.
Hetki vakava on varsin.

Vaan jo hymyy karjalaiset,
vastaa vanhat puheenparsin,

naureksivat
nuorempaiset.
Tuokio! Ja metsä liikkuu,
aukee kuvat oudot, somat,
immet kuusten
alla kiikkuu,
niinkuin luonto, alastomat;
luonteleivat luokse venhon,

varpaat valkohiekkaan piirtyy;
niinkuin nostamalla tenhon

teloillansa pursi siirtyy.

Vait on Hurtta hurmiossa.
Onko taikaa, onko unta?
Vai tää lie se
lehto, jossa
leikkii lemmen valtakunta?
Lähtenytkö metsän kansa

panemaan on urhon paulat,
vaiko astui aalloistansa
vellamoiset
vaahtikaulat?
Väikkyy hurman, turman kuvat:
veikistäikse vöitten vanteet,

käsivarret pingoittuvat,
nousee, notkuu nuoret lanteet;
paistaa
auringossa iho,
välähtelee koivun kuori,
puiden takaa kosken kiho

sekä vihryt rantavuori.
Tunne hurja Hurtan täyttää,
hartaus ja mielihaave,
kohottavan kättä
näyttää,
tuijottaa kuin metsä-aave,
tanssii soihdut silmän eessä.--

Silloin lehtoon immet lymyy.
Taas on venho virran veessä;
Mikko
hyvillänsä hymyy.
ISÄ JA POIKA.
Hyvin pappi liekin liehtoi,
kulon kulkemahan laski,
pauloihinsa
parhaat kiehtoi,
kaatui tuosta kaunis kaski;
liehtoi myöskin Hurtta
julma,
sekä kansan sorto, hätä;
näinpä kohta kulon huima
kulki
pitkin pitäjätä.
Ensin Yrjö Sormu yhtyy
rovastihin rohkeahan,
toimen, tarmon
miesi, ryhtyy
samaa tulta liehtomahan;
syttyy Tuomas Turuinenki,

Sykkö, Tikka, Viklo, Jukko,
voittaa tulen tuiman henki,
yhtyy
tuumaan Mantsin ukko.
Mutta seisoo niinkuin vuori
Nevalainen virtaa vastaan,
tyyn' on,
kylmä miehen kuori,
sydän sykkää ainoastaan.
Kohoo kesken
liekkilammen
niinkuin honka suuri suolla,

seisoo lailla
rautatammen
esivallan vanhan puolla.
Mutta ukko suree. Huolta
hälle suurta poika tuopi:
saa ei enää sanaa
tuolta,
tuskin vastauksen suopi.
Päivät yrmy, yöt on poissa,
viipyy
aamunkoittoon asti,
toimittaa hän työnsä koissa,
nekin varsin

vaikeasti.
Sattuu joskus huomenella,
tapaavat he toinen toisen
kotipellon
pientarella,
auetessa aurinkoisen.
Kimmahda ei kielten lukko;

kauan syrjään katsotahan.
»Mistä tulet?» kysyy ukko.
Vastaa poika:
»Tulenpahan.»
Taikka saapuu viesti saloon:
»Taas on Hurtta tehnyt pillan.»
Tulee
Nevalankin taloon.
Huokaa ukko suussa illan:
»Milloin saa hän
tuomionsa?
Milloin ajat parannevat?
Eipä taida ennen, konsa

kuivuu tämän talon nevat.»
Välkähtävät silmät Juhon:
»Ei se oikeus aina voita,
eikä jälkeen
turman, tuhon
aina onnen päivä koita!
Yöhön tarpeen yön on rotu,

viekas, synkkä, tuima tähän.
Mies on mennyt, ken ei totu

pimeässä näkemähän.»
Kuulee ukko kummastellen:
Outoa on pojan kieli.
Mistä sanat
saakin? Kellen
haastaa? Vai lie puolimieli?
Tyyntyy vihdoin tuosta,
töitä
Hurtan hiljaksensa suree.
Mutta yksin, pitkin öitä
Juho
hammastansa puree.
Niinpä ukko Nevalainen
naapurihin kerran läksi.
Naapurissa nuori
nainen
kävi varsin kieleväksi.
Haastelevi niitä, näitä,
sattuu
vihdoin sanomahan:
»Noh, kai kohta Juhon häitä
Nevalassa
hankitahan?»
Ukko epäluuloisesti
kysyjähän katseen viskaa.
Nainen silmän
karsaan kesti
keinutellen nuorta niskaa.
»Vai ei vielä aivan? Taitaa

olla juttu juoksemassa.
Tuon ma tiedän, papin paitaa

kudotahan
Sormulassa.»
Ukko nousi, läksi. Tiesi
nyt hän, kusta kulki uho,
mistä sanat otti
miesi,
millä teillä juoksi Juho,
Koskee isään poian hukka.

Mykkyys korpitaloon koituu.
Mutta Nevalaisen tukka
hiljallensa

hopeoituu.
IRJA.
Istuu impi kangaspuissa,
käämi kääntyy, pirta piukoo,
vaan on
immen mieli muissa,
aatos kaukomailla siukoo.
Kutooko hän
maalle rauhaa
vaiko sotaa, viel' ei tiedä,
mutta onnea ei lauhaa

Sormun sorja tyttö siedä.
Ylpeä on Sormun Irja,
tulikukka, suolla soihtu,
kiehtova kuin
noidan kirja,
väkevä kuin velhon loihtu;
silmät tutkivat ja syvät,

varsi suora niinkuin salko,
huulet niinkuin marjat