Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon | Page 7

töytää.

Ovet on ulkoa teljetyt. Hyvä Jumala! Murhaa! Murhaa!
Mieletönnä
he telkimiä rynkyttävät turhaan.
Kuolema selvä edessä on, ei kukaan kuulu apuun.
Silloin tikapuita
myöten miesi ylös kapuu,
ikkunan irti ruhjaisee ja saliin astahtaapi.
Anja-rouvan ange-rinnan
sylihinsä saapi,
karhuntaljaan käärivi, kuin pyssynluoti hävii.
Ei ole kenkään
kertonunna, kuinka muiden kävi.
Mutta orhi valjahiss' oli tikapuiden alla,
katosi metsään huurtehiseen
vauhdilla vaahtoisalla.
VIIDESTOISTA LAULU.
Järven jäätä he ajoivat ja aamuruskoa kohti
kaukana vaarojen
rintehillä jo kullassa hanget hohti.
Lumihiutehet putoelevat Anjan silmäluomiin.
Hullu-Jaakko
hevostansa hoputtaa ja suomii.
Päättänyt on hän ajaa sillä siks kuni päivä koittaa.
Järven jää hevon
korskuvan alla soipi sekä soittaa.
Herää Anja tainnoksista karhuntaljallansa.
Tuntee hienot hiutehet ne
silmäluomillansa,
kysyy: »Mikä mun silmilleni putoelee kuin lumi?»
»Nuku mun
nuppuni kultainen! Se on unhoituksen uni.»
Hepo korskuu, korja kiitää, järven kansi keinuu.
Anja Jaakon povella
kuin orvonkukka uinuu.
Kysyy: »Mikä mun allani niin keinuu kumman lailla,
ajammeko me
merellä vai autuasten mailla?»

Virkkaa Jaakko: »Ei se ole kuin yksi-öinen kohva,
Kivesjärvellä
kiikkuvainen, mut alla jää on vahva.»
Hepo juoksee, tiuvut soipi, kulkuset kilahtelee.
Kaukana rinteillä
metsäisillä jo kiteet kimaltelee.
Anja silmänsä aukaisee. »Mikä loistaa mun silmäterään?
Miksi niin
minun sielussani kultaiset kuvat herää?»
»Päivällä vaan on hopeat ja kullat vaan on kuilla.
Eihän se ole kuin
aamun koitto mun orhini vemmelpuilla,
orhini yksi-öisen tään, jolla yhden yön ma ajan.
Siihen, missä se
seisahtuupi, teen minä sinulle majan.»
Silloin Anja silmät sulki, Anja ange-vöinen,
tuntui kuin hän ollut ois
vaan lapsi yksi-öinen.
Poiss' oli tunteet tuskapäät ja sydän, mi pahaksi paatui.
Samalla hepo
henkäsikin ja kuolleena maahan kaatui.
Päivä kohosi korkealle, paistoi suuriin mehtiin.
Alle kuusen
kukkalatvan havumaja tehtiin.
KUUDESTOISTA LAULU.
Yhden yön he nukkuivat ja nukkuivatpa kaksi,
kolmantena Anjan
mieli kävi jo ankeaksi.
Sellainen se ihmisluonto aina olla taitaa.
Tuli hänelle ikävä taas omia
kotimaitaan.
Havuvuoteelta nousi hän ja ulos majasta hiipi.
Juoksi, joutui.
Oksapuut hänen hapsiansa riipi.
Risut repi helmoja ja kannot kaasi jalkaa.
Tähtösiä avuksensa anella
hän alkaa.

»Oi, sa Tähti, Luojan luoma, anna kengät mulle,
että ma ehjänä
joutuisin kotimaalleni siunatulle.»
Antoi Tähti kengät hälle. Keveämmin hän juoksi.
Kuolla oli nälkähän.
Tuli hyvien ihmisten luoksi.
Koputti tupien oville: »Oi, ihmiset armahtakaa!
Aukaiskaa, hyvät
ihmiset, mua kuolema ajaa takaa.»
Aukaisi ihmiset ovensa ja antoivat hälle ruokaa.
Kysyivät, ken oli hän.
»Oi ihmiset anteeks suokaa!
Ehdi en teille kertomaan, mun täytyy juosta, juosta,
siksi kuin näen
ma kohoavan suuren vuoren suosta.»
Kevät joutui, hanget suli, puihin puhkesi lehti,
Vihdoin alle
Kivesvaaran Anja raukka ehti.
Nousi suosta suuri kulju Hiiden kirkon lailla.
Siinä vasta hän huomasi,
ett' oli hän kotimailla.
Tapasi paimenpoikasen ja kysyi patruunata.
Poika häntä katseli kuin
unissa kulkijata.
Tuli hän ruukin paikalle; oli poissa rakennus oiva:
pari sammalpaatta
vain ja nurmi vihannoiva.
Lehmät kävi laitumella, missä ennen sipsi
silkkikenkä-mamselit ja
helmat hienot hipsi.
Miss' oli ennen huvimaja, siinä nyt heinälato,
missä kukkia kasvoi,
siitä nyt perunan saatiin sato.
Haihtunut kuin höyhen oli Kives-ruukin taru.
Kansa kulki körteissä ja
maa oli kylmä, karu.
Anjan rintaa ahdisti. Hän tapasi ihmisiä.
Kaikk' oli outoja hänelle, ei

yhtään ystäviä.
Kyseli paljon hän ruukista ja ruukin mylläristä,
taideniekasta suuresta
ja pienestä Lumikista.
Kukaan hänt' ei ymmärtänyt. Yksi vanha muori
virkkoi: »Noista
kerrottiin, kun minä olin nuori.»
Katkerasti silloin itki armas Anja rukka.
Yksin jäänyt maailmahan
onko orvonkukka?
Itkien hän astui alas virran vieremälle.
Rannan tyynen peili näytti
vanhan vaimon hälle.
Hapsi oli harmennut ja poski käynyt ryppyyn.
Hältä, joka eilen vielä
halunnut ois hyppyyn!
Silloin hiljaa hymyeli Anja-rouva ynnä
äkkäsi vasta, että oli onnen
hän elänynnä.
Purot kaikki pulputtivat, tuoksui kuusten kerkät,
raikui linnun
lauleloista rantalehdot herkät.
Tuhat-äänin lauloi luonto Luojan ylistystä,
kesän nuoren kukintaa ja
lemmen täyttymystä.
**
SIMO HURTTA
Runosikermä Isonvihan ajoilta
(I 1904, II 1919)
ENSIMMÄINEN SARJA.
HÄÄT HOVILASSA.

Simo Hurtta, hurja miesi,
ajoi orhin pappilahan;
pappilassa lämmin
liesi
katsoi kammon kulkijahan;
hilpeästi räiskyi kuusi,
liekkui
lämmin ortten alla.
Istunut ei Hurtta, huusi
äänellänsä karhealla:
»Ja jos nyt et tytärtäsi
mulle pappi parka anna,
et sä enää ikänäsi

kirkon kymmenystä kanna!
Kuuluttaako tahdot? Tässä
kaikuu
kellot kalvan tiestä,
myös on sotakirves lässä
jos on tarpeen
puhemiestä.»
Antoi tyttärensä pappi,
mieheen vihattuhun vihki,
vapis valkoparta
appi,
nääntymäss' on nainen nihki;
Simo Hurtta koppoi korjan,

hevon neuvoi helmivyöllä,
toi kuin oisi tuonut orjan
Hoviin vaimon
keski-yöllä.
Viikko häitä hankittihin,
pantiin olvet, leivät lestiin,
saatiin salit
köynnöksihin,
pirtit sekä portaat pestiin;
maksoi viinat vilja-auman,

tuotiin toista mailta muilta,
ryydit kautta Juutinrauman,
viinit
Saksan salmein suilta.
Vieri pitoviestit julki,
häihin rikkaat, köyhät vaati,
vallat
kuomureessä kulki,
Kajaanista kaikki raati;
juhlittihin, juotiin kovin,

karkeloitiin vuorokausi,
eellimmäisnä voudit Hovin,
Arnkil,
Björn ja Jessenhausi.
Kestit oli pihan puolla
rahvahalle rakennettu,
höyryi lihaliemet
tuolla,
murtui vehnä eikä pettu;
vaan ei kaiu kanteloiset,
vait on
kansa, synkkä, vakaa;
karkeloita suurten toiset

katsoo ikkunoiden
takaa.
»Läkkän, armas, kartanolle
katsomaan, kuin juhlii kansa»,
lausui
Hurtta nuorikolle
parhaimmalla tuulellansa.
»Vieraat, Hurtan malja
juokaa!
Nähdä ihmeen tuon ma halaan,
talonpoian täynnä ruokaa.

Hetki, pyydän, kohta palaan.»
Poistui. Raikui riemukesti
kurkihirren kuulun alta,
kohta päättyi

verisesti:
palas Hurtta ulkoisalta,
hurme ohimosta juoksi;

vieraskansa säikähtäynyt
rientää pyörtyväisen luoksi:
»Mitä? Kuka?
Kuink' on käynyt?»
Pimeässä jousen tiehen
oli kirkas puukko pantu,
osotettu otsaan
miehen;
siitä Hurtan päässä rantu.
Kuiskutellen vieraat läksi:

»Häät on huonot, Hurtta parka!»
Itse kääntyi kipeäksi,
vaali häntä
vaimo arka.
ERKKI PEHRSSON.
Ärjyy Ämmä talvi-yössä,
karkaa varsat vahtopäiset,
välkkyy
kuudan virran vyössä,
helkkää hiljaa hileet jäiset;
kuuntelevi korpi
sankka,
kaupunki ja linnan muuri,
varus Kainuun uusi, vankka,

valmihiksi saatu juuri.
Kuutamossa kuohut ryntää,
utu täyttää taivahalle,
pauhu paatta
jäistä kyntää,
hyytyy jälleen hyhmän alle;
kosken päällä
kohvakirkko,
siinä tornit, siinä pylväät,
kimmeltävi jäinen nirkko--

taasen kaatuu kaaret ylväät.
Mutta Pöllyvaaran peikot
lyövät yössä kättä kahta,
vastaa
tervehdykseen veikot
tuolta puolen Turjan