Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon | Page 6

se
saari sitten säilyi.
KOLMASTOISTA LAULU.
Oli niinkuin kirous ois painanut siitä saakka
Kivesjärven ruukkia; sen
tuntui tumma taakka
kaikkialla: tuskin kului päivää ilman turmaa,
paheet kasvoi, kansa
mätäni, riehui rikos, surma.

Hirtti ensin itsensä Karl Johan Argillander.
Iloa nyt yksin piti yllä
Niku Flander.
Puukotettiin mylläri. Tytär lapsenmurhan teki,
toinen
murtovarkauden, min äiti itse näki.
Konemestari murskaks meni hammasrattaan siipiin.
Kautta
Kivesjärven kylän kauhu kalvas hiipii.
Minkä tytär raiskataan, min pirtin tuli tuhoo.
Onnetuutta, orpoutta
Kives-ruukki uhoo.
Miehet karkaa metsiin. Täyttyy kirkkomaassa haudat.
Kaikkialla
kalisevat kahlehet ja raudat.
Ryöväreitä ilmestyy ja rosvojoukkioita.
Nimismiehet, siltavoudit
turhaan ajaa noita.
Päällikkönä--sanotaan--on heillä itse Häijy,
johon ei pysty lyijy, jota
ei tuli, ei vesi väijy.
Päättänyt hän hävittää on koko Oulunläänin,
ettei kukko kieku siellä,
ei kuulu ihmis-ääni.
Venehissä he vallitsevat Oulujärven vettä.
Tuskin tohtii
kirkkomatkan tehdä asehetta
Tunkeutuvat taloihin ja juovat sekä syövät.
Kuka heitä vastustaa, sen
kuoliaaksi lyövät.
Kajaaninkin kaduille jo öin he uskaltavat.
Viskaali on vimmoissaan:
Mi aika? Mitkä tavat!
Nähdään merkit taivahalla ja monta uhkausta,
maailman loppua
peljätään ja tuomion tulemusta.
Se oli niihin aikoihin kuin Penna sen unen näki,
jota sitten kaikkialla

kertoi seudun väki.
Oli niinkuin ollut oisi suuri pätsi maassa,
suurempi kuin Immolan
ukin tervahauta haassa.
Siitä tulenliekit nousi Suomen taivahalle,
äänet hurjat, huutavaiset
kaikui kaikkialle:
»Paadam, paadam Paaranista! Jehova on suuri.
Jaoitettu on Jeriko ja
pyhän linnan muuri.»
Kysyi Penna, jonka opas oli itse vanha Aadam:
»Kuka on tuo
hirmuhuutaja? Mitä on tuo: paadam, paadam!»
Vastasi Aadam hänelle: »Se on Juudaan jalopeura,
joka karjuu
kahleissaan ja verta himoo teuraan.
Se on suurten sotien merkki.» Vaikeni Aadam, kaikui
toinen ääni niin
kovasti, että maa ja vuoret raikui.
»Kauhistus Karmelista! Täytetty on Gehenna.»
Silloin hiukan
tutisevan polvensa tunsi Penna.
Mutta Aadam selitti: »Se on se suuri Skorpioni,
jonka hampaat
niskassansa on tunteva kohta moni.
Se on syntien syvien merkki.» Ääni kolmas ärjyi,
niin että kaikki
kuolevaiset taivaan alla värjyi.
»Mene tekel meille, teille! Uus tulossa on Upharsin!
Kauhistukoot
kansakunnat, kun ma maata marssin.»
Mutta Penna, mi peljästynyt ei aivan vähimmästä,
kysyi: »Mikä
arvelu on Aatamilla tästä?»
Vastasi Aadam hänelle: »Se on se pöyhkä riikinkukko,
jota pitää
kädessään se pimeän paikan ukko.

Ja nyt kavahda, katsele!» Pois Aadam hältä haipui.
Mutta niinkuin
Ukon lyömä Penna maahan vaipui.
Pätsin liekkimerestä tulikukko esiin sousi,
astui kerran keikahutti ja
aidan päälle nousi.
Siinä alkoi kiekkumaan. Maa järisi, tähdet putoi,
pilvi synkkä
taivaankannen kaiken yöhön kutoi.
Ilman patsaat pamahteli, kukistui koko riikki.--
Samana yönä
ryöstettihin Kivesjärven ruukki.
NELJÄSTOISTA LAULU.
Tapa on meidän patruunalla--jota hän yhä jatkaa--
kevättalvella
kerran vuodessa tehdä pieni matka.
Karjalan kaiken hän ajelee ja Pietarin kautta palaa,
ostaa metsiä
matkoillaan, mut hommansa muut hän salaa.
Karjala näet on kaunis maa: joka kylässä taloa sata,
joka talossa
kymmenen tyttöä, kassan ruskean kantajata.
Emännillä on tsaijut hyvät ja isännillä viinat.
Patruunalla on
muassaan musliinit ja silkkiliinat.
Lauluja urhot laulelee ja sananlaskuja lausii.
Viinan vierellä vierähtää
voi helposti vuorokausii.
Karjalan mies on hyvä mies, ei kieltää voi hän mitään,
tarjoaa, mitä
talossa on. »Kuda Ruodshin brihalle pitää?»
Paljon pitää patruunalle: karhuja kaattavia,
hirviä hiihdettäviä ja
impiä ihania.
Hei, miten sukset sujuilee, kun Karjalan brihat luistaa!

Aamuhämärässä hongan alla he naukun ottaa muistaa.

Aunuksessa on aavat maat ja kirkas on hangen kanto.
Karjalan
tytöillä vilkas silmä ja sukkela suun on anto.
Palannut juuri patruuna oli moiselta matkaltansa,
mutta jo kotihin
tullessa kivun tunsi hän rinnassansa.
Vilustunut hän varmaan lie, on viikkoja monta maannut.
Sillä aikaa
Anja-rouva ei tanssimasta laannut.
Mit' oli ennen hän menettänyt, siit' otti nyt hän koron.
Oli niinkuin
nielaissut hän oisi tulisoron.
Yhtenään piti iloa ja herroille häiläköitsi,
suu oli sula hunaja ja katse
kipenöitsi.
Monet katsoi kummeksuin. Hänen hulluksi tulleen luultiin.
Mutta
kahvipöydässä jo kummia hänestä kuultiin.
Kohta ei koko Kajaanista eikä Paltamosta
löytty herraa, mi kehunut ei
Anjan suosiosta.
Minkä herrat osotti tien, sen talonpojat karsi.
Kautta kaikkien
hollitupien oli hän puheenparsi.
Mik' on meidän joutsenella? Ryvettyikö valkee?
Alla tuskan
armottoman Anjan sydän halkee.
Kaikki on hälle pimeää ja pahaa maailmassa.
Ei hän vielä hullu ole,
mut hulluksi tulemassa.
Tulet tuikki ruukilta, oli valaistu yläkerta.
Ulkona lumiset koivut
yksin katseli valomerta.
Miehet hiljaiset hiihtelevät pitkin metsän rantaa.
Virkahtaapi se pisin
mies, joka karhuntaljaa kantaa:
»Kontio korvennettava on pesähänsä omaan.»
Ikenensä irvistyivät

nauruun sanattomaan.
Ruukilta soitto, laulu soi, on juhlat juuri heillä.
Miehet hiljaiset
hiihtelevät poluilla ja teillä.
Aitan ovi murretaan ja öljytynnyri tuodaan,
kumotaan kuistin
rappujen alle ja risurovio luodaan.
Tuluksin tulta isketään. Hyvä Jumala! Liekit jo liehuu.
Kellarin
kivilattialla öljy kuuma kiehuu.
Syttyy parrut, siltapuut. Hoi, missä on ruukin väki?
Lumiset koivut
yksin yössä tuhotyön sen näki.
Hoi, koko kellari tulessa on! Pian permantopalkit pettää.
Saako näin
tulla Tuonen sato ilman hiiskehettä?
Yläkerran salissa soitto soi. Pidot siellä on patrunessan.
Alakerrassa
isäntä yksin voihkavi vuotehessaan.
Hänen rintansa on niin kipeä, hänen päätänsä suonet hakkaa. »Anna
anteeksi, Anja kulta, ja tanssimasta lakkaa!
Tanssin tahdit mun pääni päälle kuin rautapiikit putoo.
Kuolema
ympäri kulmiani jo suruhuntuja kutoo.
Lakkaa, lakkaa, Anja kulta! Anna soiton seistä,
että mun silmäni
sulkeuu elon pettävän harhateistä.»
Kukaan häntä ei kuuntele. Yhä hurjemmin soitto soipi.
Anja-rouva,
se ange-rinta, niin kauniisti karkeloipi.
Vaan mikä suhina ulkona? Mikä kajastus seinillä loistaa?
Kauhun
vallassa tanssivieraat katsoo toinen toistaan.
Hetken on haudan hiljaisuus. Kukin kohta jo sanan löytää.
»Tuless'
on ruukki, me palamme. Pois!» Luo ovien kaikki