Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon | Page 5

kuulen kuiskehetki.
Ja ma häntä rukoilen, hän että mun valistaisi,
että mun silmäni
kauneuden kaiken nähdä saisi,
maassa, meressä, ilmassa ja ihmissydämissä,
saisin kaiken kuvaella
väreissä välkkyvissä.»
Taideniekka vaikeni. Lumikki hiljaa kuuli,
monta sanaa ymmärsi,
mut monta myös vei tuuli,
tuuli, joka kirkon nurkissa tuprutteli lunta.
Mutta templin sisäpuolla
luotiin suurta unta.
YHDESTOISTA LAULU.
Tuli joulu. Lapset hyppi, kuuset koristettiin,
kukkuvin kulkusin
kyläteillä ajaa huristettiin.
Käytiin vielä kauppiaassa viime ostoksilla:
omenoita orehkoita iloksi
lasten illan.
Pappilassa parhaillansa puuropata kiehui,
Lumikki esiliinoinensa
emäntänä liehui.
Kattoi pöydän, käänsi paistit, kaasi kaljaa tuoppiin.
Hymy kiersi
silmihin ja nauru poskikuoppiin.
Tapahtunut tuolla oli kirkon kaarten alla
äsken ihan ihmeellistä ja
outoa hälle vallan.
Suudellut oli mestari häntä kaksi kertaa suulle.
Oi, miten paljon
puhumista nyt hällä ois ollut kuulle!

Isä ei mitään tietänynnä. Isä, isä parka!
Kesken taloustoimiansa
kamariin hän karkaa,
istuu isän polvelle ja silittää hänen hastaan,
taasen kyökkiin
kiiruhtaapi. Kummaksuen lastaan
katsoo ukko rovasti ja hiljaa hymähtääpi.
jotakin hän arvaa, enin
arvoitukseks jääpi.
Mutta miss' on taideniekka? Miksei täällä, jossa
päiviä, viikkoja
elänyt on kuin kullan kukkarossa?
Hetken työnsä seurassa hän vielä viettää tahtoi.
Huomenna sitä kaikki
kansa katsella jo mahtoi.
Valmis oli vaivan heelmä. Siunannut oli Herra
työtä, jota viimeistellä
hän tahtoi vielä kerran.
»Porollani noudan sun», oli luvannut lähtiessään
Lumikki. Sitä
ajatteli hän alati sydämessään.
Tähdet syttyy taivahalle, hämärä hiljaa lankee.
Taideniekan rinta on
niin rauhaton ja ankee.
Kaksi lintua laulelee hänen sydämessään juuri.
Toinen laulaa: »Iloitse!
On tehty työsi suuri.
Maalannut olet Marjatan. On omasi impi sorja.
Nouse Herraa
kiittämään maan lapsi, tomun orja!»
Vaan se tumman Tuonen lintu lauleleepi tälleen:
»On mennyt onni,
alkavi taas tuskan aika jälleen.
Houkka! Lepoa luulottelet saavasi Lumikilta,
lepoa, jota sinulle ei
antanut joulu-ilta.
Ken kerran Hiiden oma on, se Hiiden omaksi jääpi.»
Niin raskahasti

taideniekan sydän sylkähtääpi.
Pois te varjot kuoleman! Mun aurinkoni on pyhä.
Luvannut mulle hän
säteillä on aina sekä yhä.
Kirkas on silmä Lumikin, ei samenna sitä häivä
Elämäni oleva on
juhla ja pyhäpäivä.
Tehnyt olen Joulun ma, teen vielä Juhannuksen,
kuvaan ilon ihmisille
ja kesän kukoistuksen.
Vaan se tumman Tuonen lintu lauleleepi jälleen:
»Itseäsi pettää
tahdot, taideniekka, tälleen.
Päiväsi on pimeä ja Joulusi on turha.
Tehnyt olet tihutyön ja aattehesi
murhan.
Maalannut et Marjattaa, vaan naista lempimääsi.
Siksi niin sydämes
sylkyttää ja pyörtymässä on pääsi.
Henkesi hiitten oma on, sen peittää Hiiden häivät.
Eivät ne koskaan
koita sulle elon suuret juhlapäivät.»
Joulukellot kaikuvat, ne soivat maalle rauhaa.
Taideniekan sydämessä
syksyn aallot pauhaa.
Mitä tekee mestari? Oi, suurta kauhistusta!
Vetää yli taulun kaiken
kaksi viivaa mustaa,--
vaipuu maahan niinkuin kivi. Silloin ovi aukee,
astuu sisään haamu
tumma, lausuu ääni raukee:
»Tiesinhän: sinun ilojasi kaikki ymmärtääpi,
mutta sun suurille
suruillesi tää sydän yksin jääpi.»
Ylös karkaa mestari. Hän Anjan kasvot kohtaa,
näkee silmää kaksi,
jotka sairaan tulta hohtaa.

»Tule! Orhi odottaa. Sen harja tulta tuiskii!»
Anja hänen korvahansa
kiihkeästi kuiskii.
Tiellä poron tiuvut soi. Sen kumpainenkin kuulee.--
Käsitysten
kiiruhtavat ulos talven tuuleen.
KAHDESTOISTA LAULU.
Ruukiss' oli joulujuhla. Patruuna oli poissa.
Tultiin ilman isäntääkin
toimeen hyvin koissa.
Suureen ruokasalihin oli kuusi sytytetty,
ympärillä ylenmäärin kansaa
kestitetty.
Niku Flander isäntänä ilomielin hyöri,
leikin laski vanhoille ja
nuorten kanssa pyöri.
Mutta rouvan kammioss' oli ankeata aivan.
Levotonna taideniekka
tähtiä katsoi taivaan.
»Näetkö kuinka ne tuikkivat? Näetkö kuinka ne kiiluu?
Kalevan
kalpa taivahalla kuin pyövelin on piilu.»
»Anna tuikkia tähtien, anna kiilua kirvehien!
Eivät ne meihin yletä, ei
majahan miekkosien.»
»Näetkö, taivas tummuvi, jo kaikki on tähdet poissa.
Kuuletko
myrskyn ulvontata nurkissa, ullakoissa?»
»Anna ulvoa myrskytuulen, anna pilvien ajaa!
Eivät ne koskaan
pimittäne onnellisten majaa!»
»Anja, Anja! Kuuletko poron pieniä kulkusia?
Herra nyt hyvästi
siunatkohon meitä molempia!»
Anjan helmaan heittäyy hän suuressa hädässänsä.--
Anja hänelle
kertovi tarun omasta itsestänsä.

Tänne häntä ajanut oli korpeen kaiho kuuma.
Hänestä oli lähtenytkin
koko ruukin tuuma.
Käynyt Kivesjärvellä hän oli kerran lassa.
Ihastunut, itkenytkin yössä
valoisassa.
Sitten taaton kuoltua, kun häntä omaks kosi
Oulun rikkain patruuna,
tuli unelmasta tosi.
Kivesjärven rantamalle rautaruukki luotiin.
Taisi niihin aikoihin ne
juuri tulla muotiin.
Mutta linna unelmain? Se oli mennyt, mennyt.
Onnen kulta kätkössä
on metsän sinisen nyt.
Eikä sitä sieltä saa kuin lapsi yksi-öinen
yksi-öisellä varsalla jään
ylitse yksi-öisen.
Näin ääni Anja-rouvan soi kuin kehtolaulu lauha.
Taideniekka
rinnassansa syvän tunsi rauhan.
Rauhoittuu myös ruokasalissa riemuhuudot rahvaan.
Miksi kaikki
verhouu kuin sumupilveen vahvaan?
Miksi tanssi taukoaa ja miksi laulu lakkaa?
Miksi maahan
viinakannun Niku Flander nakkaa?
Seisoo ovella rovasti. Hän Anja-rouvaa kysyy.
Opettaja taempana
porstuassa pysyy.
Hän viedään rouvan kamariin. Käy Anja hälle vastaan:
»Rauhan
juhlaa, rovasti! Mut mikä oikeastaan
tuo meille tämän kunnian tähän merkilliseen aikaan?»
Niinkuin
pitkän pilven päältä ääni ukon kaikaa:
»Kuollut on mun tyttärein. Tuoll' ulkona hän makaa.»
Niinkuin lapsi

äänehensä itki vanhus vakaa.
Parahtaen taideniekka rientää kartanolle.
Ympärillä kaikki kansa
katsoo vaiti ollen.
Lepäsi puhdas pulkassansa käärittynä vuotiin.--
Mielipuolena
kartanolta takaisin hän tuotiin.
Mielipuolena vietiin pois ja pantiin teljen taaksi.
Eläneekö enää hän
vai muuttunut lie maaksi?
Kuink' oli kaikki tapahtunut? Kun kirkkoon Lumikki tuli
eikä ketään
löytänyt, niin sydän hältä suli.
Itkien hän pulkkahansa istui, ajoi jäälle.
Kun ei kotiin kuulunut, niin
tultiin tuskapäälle.
Ukko-rovasti kamarissaan huudon kimeän kuuli.
Ulos juostiin.
Tähdet loisti, vinkui talvituuli.
Sulaan ajanut hän oli yössä sankeassa.
Siitä nyt suru on kylässä ja
parku pappilassa.
Mutta salmen suuhun, johon Lumikin reki hukkui,
nousi kivi kirjava,
min päällä lokit nukkui.
Kesä-illoin kauvas niiden valkosiivet päilyi.
Surma-saaren nimellä