Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon | Page 4

hänen puhettansa kuuli silmin suurin.
Kului vuodet. Täyttänyt
hän viisitoist' oli juuri.
Juhannuksena käynyt oli hän ripillä ensi kerran.
Kuinka kaunis
olikaan hän armopöydässä Herran!
Yllään puku valkea ja kielokimppu vyöllä.
Päivän kaiken itki hän ja
yhä itki yöllä.
Kuolevansa toivotteli. Viel' ei kuolo kuullut.
Ah, ken oisi totehen niin
pian sen käyvän luullut?
Tuli syksy, jäätyi järvi, kimmelteli kiteet.
Virkkoi ukko-rovasti: »Nyt
kiini kirjan niteet!
Käyneet Kivesjärvellä me emme ole pitkään.
Ei meit' auta estelyt, ei

anteekspyynnöt mitkään.
Tänään lähtekäämme! Kauan tuuminut oon tuota.
Opettajan otamme
me mukaan kirkon luota.»
Sanottu. Oli valjahissa Lumikin poro pian.
Reessä ukko-rovastin sai
opettaja sijan.
Jää oli kierä niinkuin peili, tuulen teitä tultiin,
kaviot ne kapsahteli,
pian perillä oltiin.
YHDEKSÄS LAULU.
Patruuna jo parannut oli ammoin haavastansa.
Ruukin rouva yhä
kulki mustassa puvussansa.
Kaunis oli katsoa hän, kauniimp' entistänsä,
suru suuri silmissään,
mut nauru äänessänsä,
nauru kirkas, räiskyvä kuin öinen tulipalo,
joka uhkaa maailmaa ja
valaiseepi salon.
Niku Flander lausui usein: »Piru tässä piinaa!
Rouva laskee leikkiä ja
mestari juo viinaa.
Ruukin ruokasalissa he kahvia juuri joivat,
vaikenivat välistä ja
taasen tarinoivat.
Hyvä loppu täst' ei tule. Timeo ridentes.
Siihen asti kuitenkin: Beati
possidentes.»
Taideniekka väitti: »Teill' on silmät oravaisen.»
Anja-rouva naurun
päästi kauvas kaikuvaisen.
»Kenpä tietää, hampahat myös oravan teill' lienee?»
Anja-rouva
nauroi sekä vastas: »Herra tiennee!

Vaarallista varmahan ei oravan lie puru.»
Taideniekka huokas: »Ah,
se on kuin sydänsuru!
Oravainen hampahansa yhteen aina puree.»
Anja nauroi: »Houkka on,
ken oravan tähden suree.»
»Ja jos nyt ma virkan teille, että teidän tähden
surrut olen kuut ja
viikot enkä ennen lähde
kuin ma olen ampunut sen oravan oksapuulta,
puulta purevaisen sen
ja suudellut sen huulta.»
»Siispä toivon, että jäätte tänne ikuisesti.»
Anja nauraa hekotteli
aivan herttaisesti.
»Anja! Totta tarkoitan. En kestä enempääni.
Mun sydämeni sairas on.
Vain teeskelyä on ääni.
Päälläni taivas pimeä ja allani musta multa.
Ma menen hukkaan ilman
sua. Auta, Anja kulta!»
Taideniekka tarmotonna seisoi Anjan eessä.
Anja rukka nauraa hyrski
aivan silmät veessä.
»En ole aivan huono niin kuin huonolta ma näytän.
Paljon voittaa
vielä voin, jos voimani oikein käytän.
On mulla yksi ajatus, on ollut lapsest' asti.
Joulun' tahdoin tehdä ma.
Se elon tieni rasti.
Joulun. Suomalaisen joulun. Kera kulkusien,
kera kuusten, kynttiläin
ja tähtein tuikkivien.
Kankahalle kiinnittää tuon kaiken tahdoin, vielä
kasvot kauniit
Marjatan. Hänt' etsin elon tiellä.
Kuvaa tuota aatellut olen päiväni ja yöni.
Siitä piti tulla minun suuri

elintyöni.
Jää hyvästi Jouluni! Nyt huomaan sen ma vasta:
En ma löydä
Marjattaani koskaan maailmasta.»
Taideniekka vaikeni. Hän puhui silmät veessä.
Anja-rouva vaiti seisoi
kädet kasvoin eessä.
Silloin,--ihme nähtihin! Yö poistui, päivä valkes,
kuului laulu
enkeleiden, seinä harmaa halkes,
näkyi muoto Maarian. Hän palmun lehvää tarjoo.
Huikaistuna
taideniekka silmiänsä varjoo.
Taikka, puhuaksemme taas tavallista kieltä,--
Lumikki se oli, joka
päänsä pisti sieltä
(ei suinkaan seinän raosta, vaan oikein oven kautta).
Toki taian
hälvetä ei tarvitse sen tautta:
Silmät paistoi siniset kuin ruispellon kukka,
posket nuoret punoitti ja
kultainen oli tukka.
Lapin pieksut jalassa ja puuhkalakki päässä.
Ken ei siitä syttynyt, sen
sydän oli jäässä.
Ihastellen taideniekka kaunista katsoi lasta.
Hymyellen Anja-rouva
vieraita kävi vastaan.
Hymyellen istui hän koko illan, säesteli
gluntteja, joita Flander kera
rovastin lauleskeli.
Hymyellen kuuli hän, miten taideniekka anoi
Lumikkia mallikseen ja
mairitellen sanoi:
»Luulen että teistä tehdä alttaritaulun voisin
parahimman, neitiseni,
jos kirkkomaalari oisin.»

Siihen heti vastaus oli valmis patruunalla:
»Taulun teiltä tilaan ma ja
hinnalla korkealla.»
Asia oli päätetty. Kuvan Paltamon kirkko saisi.
Vieraiden kera
taideniekka jo tänään matkustaisi.
Hymyellen Anja-rouva puhetta tuota kuuli.
Eikö liene ymmärtänyt
vai leikiksi vaan sen luuli.
Hymyeli hän vieläkin, kun taideniekka läksi.
Mutta heti sen jälkehen
hän kääntyi kipeäksi.
Kauan kuolon, elämän hän väikkyi vaihtehella.
Parani vitkaan. Siit'
on aika sitten kertoella.
KYMMENES LAULU.
Sakastista laitettu oli atelieeri aivan,
siinä se näki taideniekka monen
viikon vaivan.
Onnelliset kuitenkin oli hälle nämä päivät,
kirkkaus täytti rintansa, oli
haihtunehet häivät.
Hiidet tulla tohdi näet ei pyhän paikan piiriin,
nekin kuin ohi
lentelevät, tarttuvat tuuliviiriin.
Alla kaarten korkeoiden aatos kohoaapi.
Hiljaisessa hämärässä
muistot muodon saapi.
Astuu esiin siskot sekä äiti harmaahapsi.
Silloin usein taideniekka
itkee niinkuin lapsi.
Enkelin kuva emolla oli kuolinvuoteen päällä.
On kuin valkosiivet
sen nyt vielä leyhyis täällä.
Välistä sen äänikin ihan selvään helähtääpi.
Silloin usein taideniekka
työssään hätkähtääpi,

näkee kasvot Lumikin ja jatkaa taasen työtään.
Mutta neiti Lumikilla
kieli käypi myötään.
Hänell' on kyllin kertomista pienestä porostansa,
iloistaan ja
suruistaan ja rakkaasta taatostansa.
Sitten vielä taitelee hän paljon tarinoita
tyttäristä kuninkaan ja
peikkosatuja noita,
joista hiukset pystyyn käy ja karmii selkäpiitä.
Piennä hänen
mummonsa oli paljon puhunut niitä.
Koskaan ollut Lumikilla ei kuulijaa näin hyvää,
joka sanoo aina »jaa»
ja katselee niin syvään,
syvään syömen pohjahan, ett' aivan kaikki aukee
rinnan ukset
arimmat ja neitilinnat raukee.
Huomaa sen hän itsekin ja äkkiä vaikeneepi
nähdessään, miten
taideniekka hiljaa hymyileepi.
»Hyi, te minua pidätte yhä varmaan piennä lassa
vaikk' olen
täysikasvanut ja käynyt kosimassa
on jo minua opettaja kylän kiertokoulun.»
Silloin herää aatteistansa
taideniekka joulun.
»En minä teille hymyile, vaan hymyilen ma muulle,
Luojan taivaalle,
tähdille ja päivälle ja kuulle.
Kaikki, kaikki niin kaunihilta nyt silmähäni näyttää,
rintani riemu,
hartaus sekä rukoukset täyttää.»
Mutta Lumikin mieli yhä on epäilyksen vanki.
»Tekö rukoilette, te,
joka kiellätte Jumalanki?»
»Kuka on sitä sanonut? Ei suinkaan isä?»--. »Ei, vaan
tytöt

kauppamiehen, joilta tietoni kaikki veivaan.»
»Jumalahan uskon ma, min äänen joka hetki
kuulen sydämessäni ja