Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon | Page 3

tuo valkokyyhky keinolla vaikka millä.
Vaan mikä kerran
ol' menetetty, ei takaisin tullut sillä.
Anja-rouva kohteli häntä niinkuin kerjäläistä.
Vait'olo vallitsi
pöydässä. Kaikk' kylmää oli ja jäistä.
Monet kerrat määrännyt hän oli jo lähtöpäivän,
sentään jääden.
Toivoi toki häipyvän tuon häivän.
Saapui syksyn sade-ilmat, vesivirrat loiskui,
huoneissa oli hämärä,
tiet likaa täynnä roiskui.
Anja-rouva päivät poltti puita uunissansa.
Ruukin herrat humaltuivat
pikku puolellansa.
Siellä asui sihteerit: Karl Johan Argillander,
virkaheitto mittari, ja
Nikodeemus Flander,
kamreeriksi kutsuttu ja sivistynyt »civis»,
juridiikan juttuherra,
tietoniekka tiivis.
Niku puhui latinaa ja lauloi monet gluntit.
Sillä aikaa mittar' ehti ottaa
monet »klunkit».
Passarina Santer' Palo, kauppa-apulainen,
hiukan yksinkertainen, mut
tuiki tarkkaavainen,--
katsomahan varsinkin, min verran lasit vetää.
Siin' ei ollut
vertaistansa Santerilla ketään.
Sellainen oli seurakunta, jonk' oli rippi-isä
patruuna. Nyt tullut oli
taideniekka lisää.
Hyvinpä hän »kansliassa» näytti viihtyvänkin,
naukun otti niinkuin
muut ja kortit tunsi hänkin.
Tullut kanssa patruunan myös heist' oli hyvät tutut.
Taisi hän monet

tarinat ja monet tyttöjutut,
joille nauroi kuollaksensa patruunamme parhain.
Yhdessä nyt nähtiin
heidät myöhään sekä varhain.
Oli kerran istuttu näin jälleen päiväkausi.
Väsähti jo sihteerit ja seura
hajottausi.
Patruuna kera mestarin yli pihan pimeän luikki.
Anja-rouvan
kamarista yksin tuli tuikki.
Kuiskasi nyt patruuna: »Siell' onko ulkomailla
tapa mennä maata näin,
kun viel' on yhtä vailla?»
Vieras katsoi kysyvästi. Nauraa hörähytti
patruuna ja ilkamoiden
silmää räpäytti:
»Viinit parhaat tallella on meillä vielä täällä,
jotk' on nuorna juotavat
ja juuri tällä päällä.»
Sanoi vielä sanasen ja kuiskaamalla senki.
Syksy-yöhön synkeähän
katos kumpainenki.
SEITSEMÄS LAULU.
Virkkoi viisas mylläri: »Tän' yönä maata parhain
taas sun, eukko,
saunass' oisi eikä nousta varhain,»
»Missä sinä itse nukut?»--»Nukun vaikka missä,
tytöt nukkuu tuvassa
ja Jaakko ylisissä.»
»Vaan jos Jaakko heräjää?»--»Hän nukkuu niinkuin tukki,
jos hän
joskus heräiskin, hän tuhma on kuin pukki.»
»Etkö sentään usko, että on se synti suuri
nähdä, kuinka omat lapset
on kuin portot juuri?»

»Hullutusta! Tytöt silti naiduks tulee kyllä.»
Keskustelun mylläri
päätti pikku hymyilyllä.
Tuli ilta. Kaikki nukkui. Kuului koputusta.
Tehtiin tuli tuvassa ja
raoitettiin usta.
Pantiin kahvi tulelle ja vehnäleipää tuotiin.
Sillä välin monet suukot
otettiin ja suotiin.
Juuri kuin näin tuvassa oli kestit ylimmillään,
janohonsa
Jaakko-poika heräsi ylisillään.
Kompuroitsi alas, auki pirtin oven veti.
Lensi silmät selälleen ja jano
haihtui heti.
Siinä istui ruukin herra Riika polvellansa.
Toinen julki juovuksissa
makasi Mantan kanssa.
Hämmästyen Jaakko raappas korvallista kerran.
Hölmistyipä hetkeksi
myös itse ruukin herra.
Toki kohta tointui, vieri sanat sorjat suusta:
»Jaakko, kah, sa
putositko pilvistä vai puusta?
Kauan oon jo tuuminut sun ottaa ruukin pestiin.
Kaksisataa saat jo
heti. Käytkö kera kestiin?»
Lausui, otti lompakosta punalaitaa kaksi.
Mutta Jaakon poski lens
kuin lumi valkeaksi.
Kuului kumea karjahdus ja puukko kirkas kiilsi,
syvälle se ruukin
herran rintaluihin viilsi.
Huuto, melske, meteli! Yön halki huudot raikaa,
tulet, lyhdyt
tuikkivat ja hätäkello kaikaa.
Makasi maassa patruuna. Jo ruukin väki herää.
Jaakko katsoo

äänetönnä puukon punaterää.
Seisoo vieras mestari kuin patsas paikallansa.
Syöksee sisään
Anja-rouva pitsivaipassansa.
Jaakko ympäri käännähtää. Mit' on tää? Mistä verta?
Haa, mi haamu
ovella? Sen on hän nähnyt kerta.
Impi virran vierellinen, kuohupaita kulta!
Jaakon silmät iskevät nyt
verta sekä tulta.
Sylihinsä Anja-rouvan tempaa, ulos kantaa,
juoksee yöhön synkeähän,
syöksee metsän rantaan.
Kauhu yössä kasvavi, käy huuto taloloissa:
»Patruuna on murhattu ja
ruukin rouva poissa.»
Vesi roiskuu, ryskää puut, kun Hullu-Jaakko astuu.
Mutta Anjan
valkovaippa likaveessä kastuu.
Tulet yössä tuikkavat. Käy loimo puiden takaa.
Anja Jaakon povella
kuin kuollut joutsen makaa.
»Mun on vilu», virkahtaa nyt Anja vienoin äänin,
katsoin ylös
kantajaan, »ja pahoin riippuu pääni».
Sade suhuu taivahalta, märkä metsä huokaa
Jaakko seisahtaa kuin
kivi, lausuu: »Anteeks suokaa!»
Huudot yössä kaikuvat: »Halloo! Täss' ovat jäljet.
Tännepäin! Nyt
murhamiest' ei auta armot, eljet!»
Nukkumasta Anja-rouva löyttiin mättähältä,
Jaakon takki allansa.
Kun kysyttihin hältä:
»Eikö rouva peljännyt?» hän vastasi näin ikään:
»Putoovani pelkäsin,
mut muut' en muista mitään.»

Mutta Hullu-Jaakkoa ei nähnyt, kuullut kukaan
Eikä häntä enempää
sen jälkeen haettukaan.
KAHDEKSAS LAULU.
Astu aatos mullasta! Tiet lokaiset jo heitä!
Kylvä maille kukkia ja
sido seppeleitä!
Soios laulu sorjemmin kuin koskaan ennen soit sa,
kertoa kun immen
tarun lyhyen, vienon voit sa.
Lumikista laulan nyt ma keltasuortuvasta.
Taivaan lapsi oli hän, ei
tästä maailmasta.
Silmät häll' oli siniset kuin ruispellon kukka,
iho ilmi kuultava ja
kultainen oli tukka.
Niin sen ääni helisi kuin hopea ja tiuku,
niin sen kasvu kaunis oli
kuin ryytimaassa riuku.
Poron pienen saanut oli hän lahjaksi taatoltansa.
Kuinka kaunis
olikaan hän pienessä pulkassansa!
Lapin pieksut jalassa ja puuhkalakki päässä,
näin hän hankia
kiidätteli tuulessa, tuiskusäässä.
Kaunista kaks he olivat, ei huomisesta huolleet.
Ah, nyt ovat
kumpainenkin kuopatut ja kuolleet!
Itku äänen sortavi ja suru rinnan raastaa.
Toki täytyy järjestään mun
kaikki teille haastaa.
Tytär oli hän rovastin ja lapsilauman nuorin,
siksi jäi hän kotihin, kun
kouluun toiset suori.
Isä kutsui kullaksensa, kylä mamseliksi,
vihdoin kutsui kumpainenkin
häntä Lumikiksi.

Taaton hyvän polvella hän tiedon alkeet oppi.
Emon ammoin
kätkenyt oli kirkkotarhan soppi.
Ollut ei iloa pojistaan juur' ollut rovastilla:
yksi oli maailman kululla
ja kaksi tuomarilla,
juopporenttuja kumpikin. Nyt tahtoi tyttärestään
hän kaikki maailman
karkeudet ja turmelukset estää.
Siksi hän pannut tytärtään ei kouluhunkaan koskaan.
Mitä on liika
tietäminen kuin tomua ja roskaa?
Vähän luvunlaskua ja historiaa hiukka,
kristin-uskon kappaleet,--siin'
oli kurssi niukka.
Vaan kun talvi-illoin tähdet taivahalta hohti,
silloin ukko tyttärensä
usein ulos johti,
näytti monet tähtisarjat, valosumut summat,
kertoi Luojan
luomistöistä monet kaskut kummat.
Tyttö